Kevät.

IMG_1363.jpg

IMG_1368.jpg 

IMG_1375.jpg

IMG_1371.jpg

IMG_1365.jpg

 

Piinaan teitä, rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, näiden otosten lisäksi vielä muutamalla ajatuksella.

Kevät on rakastumisen aikaa. Se tuottaa parhaimmillaan kaikkivoipaisuuden tunteen, uudistumisen kaipuun. Ihmisen, joka on ollut talven (tai minkä tahansa) vankina, kevään tuottama aistien, tunteiden ja ilmaisemisen vapaus saa sekaisin.

Yritin joissain aikaisemmissa päivityksissäni vannoa, etten enää valita. Toisaalta olen monesti puolustanut ihmisen oikeutta valittaa, olla tyytymätön ja perua sanansa. Onneksi tässä viimeisten eduskuntavaalien jälkeisessä yhteiskunnassa vielä toistaiseksi kaikki on mahdollista, vaikka ihminen olisi ns. julkisesti "luopunut" oikeuksistaan. Kaikki oikeudet eivät nimittäin niin vain lakkaa. 

Sen olen havainnut, että kevään tuloon ei yleensä yhdistetä punaista väriä. 

Punainen on arkikokemuksen perusteella rakkauden väri. Sydän väritetään yleensä punaiseksi. Aikuisten värityskirjoja on mm. nettikirjakaupoista saatavissa, ja niiden suosio on valtava. Kuulemma nyky-yhteiskunnan ahdistamaa ihmistä paitsi rauhoittaa myös vahvistaa toiminta, jossa pieniä ja suuria alueita väritetään oman mielen mukaan. Veri on punaista, ja sitähän sydän kuljettaa, olipa ihminen rakastunut tai ei. 

Ihminen on elämänsä aikana oikeastaan aika harvoin patologisen rakastumisen vallassa. Jos koskaan.

Tänään olin rakastunut ja punainen. Pitkästä aikaa.

Aamulla heräsin hiestä märkänä huonoon oloon, niskan jäykkyyteen ja häilyvään, mutta nopeasti voimistuvaan tunteeseen siitä, että olen myöhässä. 

Jälkimmäisin johtanee juurensa siitä, kun aloittaessani meneillään olevan työssäoppimisjakson sekoilin kellon kanssa siinä määrin, että todella luulin myöhästyneeni töistä heti ensimmäisenä päivänä. Tätä voi melkeinpä verrata myöhästymiseen ensimmäisiltä treffeiltä. Kumpaakaan ei yleensä katsota hyvällä. 

IMG_1383.jpg

Kaappimaratoonarina olen toisinaan joutunut (uskokaa tai älkää) sellaisenkin arvostelun kohteeksi, että itse katsoisin jotenkin olevani muiden yläpuolella. Tällaisen aseman määrittelen sellaiseksi, että silloin ei tarvitse ottaa muiden ihmisten tunteita lainkaan huomioon.

Mielestäni yksikään ihminen ei ole sellaisessa asemassa. Niinpä treffeiltä ei myöhästytä, olivatpa kyseessä ensimmäiset tai viimeiset treffit. Voipa jopa olla niin, että jälkimmäisessä tapauksessa ajoissa olemisella on aivan erityinen merkitys. 

Niinpä minäkin laittauduin valmiiksi puoleenpäivään mennessä, jolloin olin (tosin ihan itsekseni) ajatellut olevani joka tapauksessa lähtökunnossa. Aurinko paistoi kutsuvasti, joten hätäisesti aamupalan hotkittuani raastoin lenkkivaatteet ylleni ja kirjaimellisesti säntäsin ovesta ulos. 

Repun olin malttanut varustaa musiikkisoittimella, joten käynnistin sen ja aloin kärsimättömästi käydä läpi uusimpien tallennusteni sisältöä samalla, kun kävelin kohti Käpylää. 

Parin edeltävän viikon aikana olen testaillut kuntoani ja terveyttäni kävelemällä osia työmatkasta. Teille, rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, jotka ette seuraa elämääni somessa muuta kuin tätä kautta, kerrottakoon, että suoritan parhaillaan kahden kuukauden mittaista 1. vaiheen työssäoppimisjaksoa eräässä Helsingin keskusta-alueella sijaitsevassa yrityksessä. Meneillään oleva jakso päättyy toukokuun lopussa. 

Nuo testailut ovat yleensä päättyneet samoin kuin tämänpäiväinen rupeama: viimeistään ensimmäisen hengästymistä aiheuttavan ylämäen kohdalla on alkanut järkyttävä ja vastenmielinen limaneritys. jolle ei ole ollut loppua tai ratkaisua havaittavissa. Kuitenkin kaiken limansyöksennän keskellä olen tuntenut jopa voittajan oloa siitä, että olen ylipäätään noussut sohvalta ja lähtenyt rasittamaan ruhoani. 

Lääkkeitä nimittäin on olemassa.

IMG_1382.jpg

Jos nyt tunnustaisin, kuinka monta kertaa olen joutunut myöntämään nykyisen suorituskykyni asteen, joka on jotain aivan muuta kuin vaikkapa vuonna 2010, ja samalla häpeämään nykyistä olemustani, joka niinikään on aivan omanlaiseni, en kaiketi kehtaisi edes poistua kotoa. 

Ei liene kuitenkaan vaikeata kellekään tajuta, että jos ei pysty harrastamaan minkäänlaista liikuntaa lähes neljään kuukauteen, voi olla, että joku pihvi, pehmis tai konjakki jää pysyväisluonteisesti rasittamaan vyötärön ympärysmittaa. Tässä kohtaa voi ihmiskehon paino hieman nousta ja rasvaprosentti muuttua epäsuotuisaan suuntaan, vaikka ihminen tekisi tilanteen korjaamiseksi kaiken, mitä kykenee. 

Kieltämättä mässäilyn moninaisista piirteistä ja suoritustavoista voidaan loputtomin neuvotella, vaikka niiden seurauksista ei päästäisi ikinä eroon.

Terveenä ollessa entisistä tavoista irtautuminen ja repäiseminen saattaisi olla jopa palkitsevaa ja haastavaakin. Teoriassa tuntuu todella houkuttelevalta ajatus, että voisin vain ilmoittaa jonnekin, etten enää ole käytettävissä tähän boogieen, vaan pitää keksiä uusi. Nyt ei ole kyse siitä. On kenties hyväksyttävä vaihtoehto, etten enää/vielä/toistaiseksi ole täysin terve. 

Niinpä jatkan kauneusunihakuista elämääni  ja realiteettien hyväksymistä niin sanotusti "the hard way", joka lienee kaltaiselleni Kaappimaratoonarille ainoa luonteva vaihtoehto. Ja huom! kaiken aikaa ehdottoman positiivinen!

 

IMG_1384.jpgIMG_1378.jpgIMG_1386.jpg

talvipuutarha.jpg