Tiedättehän tunteen, kun on ollut syystä tai toisesta pitkän aikaa tekemättä jotakin, ja kun taas koittaa hetki, jolloin voisi sitä jotakin taas ryhtyä tekemään, ei syystä tai toisesta pääse alkuun, tai edes lähelle sitä.

Huomaan tänäänkin istuneeni suurimman osan päivästä sisällä. 

Käytin suuren osan päivästä hankkiakseni laitteen, jolla voin ajella ihokarvoja. 

Olen myös lueskellut kanssajuoksijoiden ja -kuntoilijoiden seikkailuista sekä yrittänyt olla edes hengessä mukana. On pakko myöntää, että juoksutarinoiden lukeminen on tuottanut enemmän tuskaa kuin mielihyvää. Ilman sen kummempaa marttyyriutta totean, että koville on ottanut.

On niinikään myönnettävä, että muun muassa tänään olen myös nukkunut paljon. Viime viikkoina olen kokenut stressiä, jopa pelkoa ja huolta, ja yöunet ovat jääneet lyhyiksi ja heikkolaatuisiksi. Siksipä jokainen päiväunien paikka on ollut käytettävä ja täytettävä saman tien. 

Ja on vielä myönnettävä, että vaikka nyt mitä ilmeisimmin alan fyysisesti olla sellaisessa kunnossa, että täysimittainen harjoittelu saattaisi olla mahdollista aloittaa, olen henkisesti yhä pohjamudissa. Ainakin, mitä tulee itsensä kanssa kilvoitteluun.

Ehkä ihmisen ei ole hyvä enää tässä iässä joutua niin sanotusti aloittamaan kaikkea alusta. Olisi hyvä olla edes jotain valmista, vakaata ja jatkuvuutta turvaavaa, minkä varaan rakentaa. Eikä joutua muuraamaan uusia perustuksia tälle upottavalle, pehmeälle ja epäluotettavalle alustalle, mitä kehoni ja mieleni tänä päivänä ovat. 

Toisaalta taas, takaa-ajoasema on aina hyvä lähtökohta. Onhan loppujen lopuksi aivan sama, ketä tai mitä sitä loppujen lopuksi ajaa takaa. On täältä ennenkin huudeltu, että vielä täältä noustaan!

Juoksijaksi ei minusta ehkä ainakaan heti ole. Mutta kävely on joskus aiemminkin muuttunut juoksuaskeliksi, joten miksi niin ei kävisi nyt. Ehkä muodonmuutos vie pidemmän aikaa kuin aiemmin, mutta sen tuloksena saattaa olla sitäkin sitkeämpi tahto. 

Porkkanaksi olen ripustanut ongen nokkaan pienen lahjan. Aion hankkia uuden, ikioman kameran tähän asti käyttämäni lainakameran tilalle. Sillä tavoin pyrin saamaan lenkkeilyihin ja liikuntaan ylipäätään entistä enemmän hyötyliikunnallista näkökulmaa: retkiltä on pian enemmän ja parempilaatuisia tuomisia kuin aiemmin. Ihmistä on aina vetänyt tien päälle jokin tarve, muita useammin nälkä. Minulle on parin viime vuoden aikana kertynyt vararavintoa niin paljon, että tyydytettäväksi jäävät vain kauneuden nälkä ja itsensä toteuttamisen tarve. Reviirin rajat siis järkkykööt, kun Kaappimaratoonari säntää koko painollaan maastoon metsästämään kokemuksiensa koriin uutta ja ennennäkemättömän monipuolista täytettä!