Selvisin ehjin nahoin koulun vanhempainillasta, joten heti kotiin tultuani vaihdoin vaatteet, hyppäsin polkupyörän selkään ja huristelin Paloheinään.

Sää oli mitä parhain mäkikiipeilyä varten: viileä ja pilvinen. Kello oli jo lähes puoli kahdeksan kun aloitin illan ensimmäisen nousun, vielä ei kuitenkaan hämärtänyt.

Mäki tuntui taas hiukkasen helpommalta. Liekö kuntoni kohonnut, flunssa hellittänyt tai palautuminen sataselta viimein saatettu loppuun, tiedä häntä, mutta jaksoin kivuta jätemäen huipulle varsin mallikkaasti. Sitten hölköttelin alas pururataa pitkin, alhaalla tiukka käännös vasempaan polulle, uusi lyhyehkö nousu juosten, käännös oikeaan ja alas, polkua pitkin hiekkatielle ja siitä jälleen hölkäten ylöspäin parisenkymmentä metriä. Päädyin pulkkamäen puolelle, juoksin sen halki alas ulkoilutielle, jota pitkin jäähdyttelyvauhtia lähtöpisteeseen. Syke nousi ja laski, askelrytmi vaihtui hitaasta kipuamisesta reippaaseen alamäkijuoksuun ja taas mäkeä ylös hiipimiseen. Oikein hyvä harjoitus.

Toistin saman neljään kertaan. Olisin jaksanut vielä monta kierrosta, mutta oli jo aika palata kotiin. Sitä paitsi huomenna on taas vuorossa lenkki pururadalla, viitisentoista kilometriä. Ei ole syytä hukata voimia. Torstaina on jaksettava juosta pitkä lenkki Malmilla. Perjantaina vaihdan viihteelle.