Koska ennen töiden aloitusta on ollut lomaa, josta suurin osa on huvennut käytännön järjestelyiden suorittamiseen, päätin pyhittää perjantaipäivän ulkoilulle. Tavoitteena oli marssia viikon pitkä lenkki ja käyttää siihen noin kolme tuntia. 

Heti aamulla herätessäni orastava päänsärky oli jyskyttänyt takaraivossani. Samankaltaista pientä oireilua, pää- ja lihaskipuja ja jäykkyyttä olen kokenut jo muutaman viikon ajan. Ehkä kulumieni tilanne on muuttumassa ja ilmoittelee itsestään tällä tavoin. Sauvakävely on ollut vaikeata käsien puutumisen takia. Olen kuitenkin sitkeästi kantanut sauvoja lenkeillä mukanani ja sauvakävellyt niin paljon kuin kunto on antanut myöten. 

Lähdin siis nopean aamupalan jälkeen toiveikkaana sauvojen kanssa kohti Paloheinää. Suunnitelmissa oli edetä Pitkäkoskelle ja mahdollisesti Haltialan kautta Tammistoon ja sieltä kotiin Vantaanjoen itärantaa pitkin, joka ainakin aiempina vuosina on ollut talvikunnossapidon kohteena. Hetken pyörittelin käsissäni vesipulloa, mutta sitä varten olisi ollut otettava juomavyö tai reppu mukaan, ja todennäköisesti vesi olisi kuitenkin jossain vaiheessa jäätynyt. Pakkasta oli kymmenkunta astetta. 

Aurinko paistoi lähtöhetkellä ja loi lumoavan, vaaleanpunaisen hohteen maisemaan. Marssin niin iloisena kuin pieni porsas eteenpäin, kohti avaraa maailmaa, että unohdin jopa pistää lenkkimusiikin soimaan. 

Paloheinään päästyäni valkeni kylmä totuus. Kaikki parhaat väylät oli varattu hiihtäjille. Vain yksi, Pirkkolan suuntaan johtava tie oli aurattu jalankulkijoita ja pyöräilijöitä varten. Mutta yksikin tie riittää, jos on hinku kävellä. 

IMG_4862.jpg

 

Tässä vaiheessa päänsärky tuntui yltyvän, mutta kohensin ryhtiä ja jatkoin matkaa ja kipu laantui. Ihailin lumista metsää kävellessäni. Hengittelin raikasta pakkasilmaa ja testailin uusien, valmistujaislahjaksi saamieni Icebugien nastojen pitävyyttä niissä kohdissa, missä hiekoitus oli painunut jään ja lumen alle. 

Tässä välissä on pakko mainostaa, että ovatkin aivan mahtavat kävelykengät talvisiin oloihin. Icebugien nastat ovat jo legendaarisen pitävät ja kestävät, mutta kävelyjalkineenakin SPEED-L BUGrip -malli tuntuu sopivan ainakin minulle loistavasti. Varsi on sopivan korkuinen ja lesti istuu hyvin. Kenkä on mukavan kevyt. Jalat pysyivät myös lämpiminä ja kuivina, vaikka pakkasta oli se kymmenkunta astetta ja ihon suojana olivat vain ohuet juoksusukat. 

Mutta palataan lumiseen metsään: 

IMG_4863.jpg

 

Kulkemani tiehän sivuaa alkuvaiheessaan Masokistin Unelman ja Paloheinämaratonien reittejä. Käännyin kuitenkin Pitkäkosken suuntaan. Haaveissani kimalteli Pitkäkosken urheilumajan munkkirinkilä höyryävän kaakaon kera. Nopea aamupala oli jo huvennut vatsasta ja janottikin. 

IMG_4867.jpg

 

Saavuin Pitkäkoskelle ja astelin majan pihalle. Se oli autiona, ei suksia lumipenkkaan tökättyinä, ei koiria, ei ketään. Ei munkkirinkilän eikä kaakaon tuoksuja. Parkkipaikalla oli vain muutamia autoja. Aukioloaikojen mukaan majan ovien olisi tuolloin pitänyt käydä taajaan, mutta juuri tänä perjantaina paikka oli suljettu. 

Pettyneenä jatkoin matkaani kosken rantaan. Siellä olikin jumalaisen kaunista ja pysähdyin hetkeksi ihailemaan näkymiä. 

IMG_4869.jpg

Rannassa oli jäljistä päätellen jänö käynyt kokeilemassa jään kestävyyttä. 

IMG_4870.jpg

 

Harhailin kosken rannassa ja etsin väylää, jota pitkin olisin päässyt Haltialaan. Kävelin luonnonsuojelualueen halki, mutta joka paikassa vastaan tuli hiihtolatu. Väsymys ja turhautuminen tuntuivat jäsenissä ja päänsärky ja jano vain yltyivät. Ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin samoja jälkiä pitkin. 

Marssiessa olo tuntui jatkuvasti tukalammalta. Kävelin sauvojen kanssa ja ilman, ei vaikutusta. Olo oli hyvä ainoastaan, jos pidin päätäni kummallisella tavalla takakenossa. Välillä kipu piiskasi niin kovaa, että oksetti. Tuskanhiki valui pitkin selkää. Matkaa kotiin oli vielä 6 - 7 kilometriä, joten vihdoin Paloheinään raahauduttuani oli helppo päätös jäädä odottamaan jäähallin pysäkillä bussia. 

Helpot päätökset ovat harvoin hyviä. Saapuessani pysäkille bussin oli määrä tulla noin viiden minuutin kuluessa. Viisi minuuttia kului, mutta bussia ei näkynyt. Kylmä hiipi hikisten vaatteiden alle. En voinut lämpimikseni edes liikkua, koska päätä piti pitää tietyssä asennossa. Hytisin ja kiroilin. Pelotti. Polttava, luiseva koura puristi takaraivoa. 

Viimein bussi saapui. Pääsin sillä yli puoliväliin kotimatkasta. Yritin taittaa loppumatkan jalan, mutta hyppäsin vielä sopivasti paikalle sattuneeseen bussiin parin pysäkinvälin ajaksi, koska askeltakaan en enää jaksanut ottaa. 

Kotona riisuin jäätävät vaatteet, otin tehokkaimman särkytabletin mitä löysin ja istuin sohvalle odottamaan sen vaikutusta. En kuitenkaan voinut istua enkä maata, joten kävelin ympyrää pää takakenossa. Onneksi kotona ei ollut ketään todistamassa tätä täydellistä alennustilaani.

Särkytabletti suli typötyhjässä vatsassa, närästi ja lisäsi pahanolon tunnetta. Palelin rajusti, joten pakenin lopulta lämpimään suihkuun. Lämmin vesi tasoitti ja rauhoitti oloa jonkun verran. Suihkun jälkeen siemailin mukillisen kuumaa glögiä ja hetken päästä pystyin jo asettumaan makuulle. Pakkauduin torkkuhuopien alle ja vaivuin hetkeksi jonkinlaiseen koomaan. Siitä herättyäni särkytabletti oli jo alkanut tepsiä. 

Mitä tästä reissusta opin? 

Älä edes kuvittele, ettet sortuisi alokasmaisiin virheisiin, vaikka mielestäsi olet kovin kokenut.

Älä lähde pitkälle lenkille valmiiksi huonovointisena.

Älä lähde pitkälle lenkille ilman juomaa edes talvella. Pakkasella kuluu nestettä samaan vauhtiin kuin helteellä.

Älä lähde pakkasella pitkälle lenkille valmiiksi huonovointisena ottamatta ENSIN selvää, onko suunnittelemasi reitti edes kulkukelpoinen.