Suuri motivaatiopula on vallannut Kaappimaratoonarin. Havahduin yhtäkkiä huomaamaan, että kevään ainoaksi merkitttäväksi koitokseksi ja samalla ikään kuin lääkkeenomaiseksi ponnistukseksi kaavailemaani Ponnenjärven Non-stop -tapahtumaan on enää runsas kuukausi aikaa. Olen koko ajan ajatellut, että sehän on 'vasta keväällä' ja 'kevät' on vain jokin kaukainen haave ainakin, kun noita lohduttoman talvisia maisemia katselee. Yksi tosiasia kuitenkin on, että vappuun on enää kaksi viikkoa aikaa, eli elämme parhaillaan vuodenaikaa, jota yleensä on syytä kutsua kevääksi. Toinen tosiasia on, että en ole tehnyt yhtään niin pitkää lenkkiä, että tuohon tapahtumaan osallistumisessa olisi vähäistäkään järkeä. 

Siispä ristiriitaisin tuntein jatkan toistaiseksi rikkomatonta 60 päivän lenkkeilyputkeani. Tänään on putken 37. päivä ja olen saanut kahden lenkin päivät melko hyvin käyntiin. Olen myös joutunut huomaamaan, että kun päivittäiseen rehkimiseen lisätään vähänkin lisää rehkimistä, voi tulla väsy. KesäKuntoon -projekti on vasta alkuvaiheessa (viisi liikettä päivittäin tämän viikon ajan), joten se tuskin on tuottanut suurempia ongelmia - vielä. Mutta ehkä nuo muutamat lisälenkit vievät juuri olennaisen määrän enemmän energiaa, että huomaan sen olossani, kun kroppa yrittää sopeutua. Niinpä tästä viikosta saa tulla ns. keventelyviikko, eli hölköttelen vain kohtalaisen matalilla kierroksilla ja lyhyitä rupeamia. Saatan korvata jonkun rupeaman (sauva)kävelyllä. Lenkkien lukumäärää en silti vähennä. Ja mihinkäs tässä kiire olisikaan, kun en kerran ole mihinkään menossa.

Järjettömyys paljasti karmeimmat kasvonsa eilen Bostonin maratonilla. Tällä tietoa kolme ihmistä menehtyi ja melkein kaksisataa loukkaantui pommien räjähdettyä maalialueen lähistöllä. Yksi kuolleista oli pieni poika, joka oli tullut kannustamaan isäänsä.

On aivan mahdotonta ymmärtää, mikä ajaa tällaiseen tekoon. Julkisuudessa tapausta on rinnastettu muualla maailmassa päivittäin tapahtuviin väkivallantekoihin, joissa myös menehtyy viattomia ihmisiä ja kummasteltu, miten näin maailmanlaajuisesti vaatimattomasta tapauksesta nyt kiihdytään. Maratonia oli saapunut juoksemaan 27000 juoksijaa noin sadasta maasta. Heitä kannustamassa oli moninkertainen määrä ihmisiä. Tähän joukkoon kohdistettu väkivallanteko ja terrorismi ei ole millään tavalla oikeutettua. Minusta jokainen terrorinomainen väkivallanteko, jossa viattomat lapset ja sivulliset kärsivät, on yhtä kauhea lainkaan riippumatta siitä, missä se tapahtuu. Minusta pienen yhdysvaltalaislapsen henki ja elämä on yhtä arvokas kuin hänen afganistanilaisen ikätoverinsa. Lapsensa tai läheisensä menettäneen tuskaa ei helpota tietoisuus siitä, että kuoleehan ihmisiä koko ajan. On aivan älytöntä asettaa uhreja keskinäiseen arvojärjestykseen tai kilpailla siitä, ketkä heistä ansaitsevat eniten huomiota mediassa. Yhtäkään tällaista väkivallantekoa ei saisi tapahtua. Ja silti tapahtuu. Ehkä olisi aika ruveta miettimään sitä.