Alankohan olla liian vanha tähän....

Tänään töistä kotiin juostessa kompuroin Kaivopuiston kohdalla jalkakäytävän kivetystä ylittäessäni ja tein komean ilmalennon vasen polvi edellä asfalttiin. Toinenkin polvi kolahti ikävästi, samoin kuin molemmat ranteet, kun refleksini pitivät puolestani huolen siitä, etten iske myös otsaani maahan.

Pääsin jaloilleni hieman tällistä toivuttuani ja linkutin istumaan läheiselle betoniporsaalle. Tilanteen silminnäkijät tarkkailivat minua kahdelta suunnalta hieman etäämmältä, mutta heilautin heille kättäni osoittaakseni, että olen kunnossa, ja he jatkoivat armeliaasti matkaansa eivätkä tulleet lähemmäksi. Minua nimittäin kismitti aivan valtavasti, sanoisin suorastaan, että vitutti, mutta kun tapanani on välttää rumia sanoja, tyydyin pelkkään kismitykseen. En ehkä olisi tuskissani ja syvästi nöyryytettynä osannut ottaa myötätuntoisia katseita asiaankuuluvalla kohteliaisuudella vastaan.

Olon hiukan tasaannuttua ja kiivaimman kivun laannuttua nostin varovasti trikoon lahjetta tutkiakseni vauriot. Oikeassa polvessa oli kaksi pientä asfaltti-ihottumalänttiä, ei siis hätää. Vasemmassa polvessa oli sen sijaan melkoinen ruhje. Kumma kyllä, talvitrikoiden kangas ei ollut mennyt rikki. Kovaa ainetta, kovempaa kuin ihmisiho, nähtävästi. Ruhjeessa oli asfaltti-ihottuman lisäksi kaksi noin puolentoista senttimetrin mittaista haavaa vierekkäin, ja hieman alempana vielä yksi pienempi. Haavojen alla oli eriskummallinen patti. Verta valui.

Mukanani ei tietenkään ollut mitään millä pyyhkiä tai putsata, joten vedin lahkeen takaisin paikoilleen haavan suojaksi. Polven kohdalla alkoi nopeasti laajeta tummanpuhuva läntti. Taivuttelin varovasti polvea. Haavoihin sattui, mutta nivel tuntui toimivan. Hetken emmin, sitten otin puhelimen (onneksi mukana) ja soitin a-miehelle. Hän tarjoutui hakemaan minut, mutta halusin kuitenkin vielä yrittää juoksua. Istuin puhelun jälkeen muutaman minuuttin aloillani ja nousin seisomaan. Jalka tuntui kantavan. Lähdin liikkeelle ja kiihdytin askelet juoksuun. Hyvin se tuntui sujuvan, vaikka haavassa vähän vihloi.

Ajattelin, että juoksen Kauppatorille ja haen sieltä apteekista laastarin. Pääsin perille apteekille ilman kommelluksia ja sain ostetuksi kirurgisen laastarin, vieläpä vedenkestävän. Panin sen hetimiten paikoilleen, vältellen apteekkarin huolestuneen uteliasta katsetta, kiitin ja jatkoin matkaa. Laastarin paine tuotti kipua haavoissa, mutta yritin kestää. Kun Pohjoisrannan alkupäässä tuntui, että polveen olisi alkanut kerääntyä nestettä - tälli oli ollut todella kova - annoin periksi ja soitin a-miehelle uudestaan.. Sovimme, että hän noutaa minut autolla Tervasaaren kohdalta. Olin varustautunut vauhdikasta lenkkiä varten, olin hieman hikoillut  ja rannassa kävi kylmä tuuli. Katsoin paremmaksi kävellä eteenpäin kuin seistä paikoillani odottamassa.

Niinpä sitten saavuin kotiin, voisipa melkein sanoa konsulinkyydillä. A-mies yritti olla hienotunteinen automatkalla eikä naureskellut kovasti. Kävin suihkussa ja tutkin haavaa paremmin. Polvi oli aavistuksen turvoksissa. Suihkutin liat pois vedellä (se kirveli!), suihkun jälkeen vielä haavanpuhdistusaineella (kirveli vielä enemmän!!) ja laitoin uuden laastarin. Noin tunnin kuluttua polvea alkoi jomottaa siihen malliin, että vihdoin tajusin kaivaa pakastimesta näppärän kylmähoitovälineeni, eli vedellä täytetyn muovisen taskumatin. Se helpotti myös ranteiden särkyä.

Saa nyt sitten nähdä miten käy huomisen maratonin. Nivel taitaa olla ehjänä, tosin en ole vieläkään uskaltanut kovasti väännellä. Kylmähoito poisti turvotuksen, mutta haavat kipunoivat. En tiedä ehtivätkö ne umpeutua riittävästi aamuksi. Jos ehtivät, estettä lähtöviivalle asettumiselle ei ole.

Lisäys: Ei ollut asiaa maratonille. Haavat kipuilevat ja vuotavat yhä. Jonkinasteinen verenpurkauma on myös ilmaantunut lumpion alapuolelle.