Pitkästä aikaa voin tässä juoksublogissani kirjoittaa jostain edes etäisesti juoksua muistuttavasta.

Eilen töiden jälkeen pyöräytin lapsille ruoat eteen, vedin tossut jalkaan ja lähdin hieman pelonsekaisin tuntein lenkille tarkoituksenani hölkätä tunnin verran yhteen menoon. Tai no hölkätä.... höh höh. Liikuttelin itseäni vähän kävelyä vauhdikkaammin, mutta kutsutaan sitä nyt lyhyyden vuoksi hölkkäämiseksi.

Käänsin nokkani kohti Vantaan rantaa. Ensisijassa sen takia, että silloin alkumatka on alamäkeä. Sen verran helpotusta halusin itselleni suoda. Yritin rentouttaa mielen ja kehon, hartiat ja käsivarret (vasemmassa käsivarressa äitynyt tenniskyynärpää kyllä vähän haittasi). Panin musiikin soimaan ja annoin tossujen viedä. Jalassa olivat motivaatiota lisäämässä upouudet Cumulukset.

Kengät olin kertaalleen testannut jo maanantaina, jolloin hölköttelin matkat salille ja takaisin. Hyviltä ne tuntuivat heti kun löysin sopivan nauhoituksen kireyden.

Sää oli mitä kaunein. Aurinko paistoi suoraan silmiini, mutta en antanut sen häiritä. Vantaan rannassa alkoi kesäinen vehmaus voittaa talven karuutta, ja koivujen pienet lehdenalut loistivat raikkaan vihreinä. Joki virtasi ruskeanvihertävänä ja sorsat uiskentelivat pareittain rantaruohikon tuntumassa. Väkeä oli liikkeellä paljon, mutta ei sekään minua haitannut. Väistelin pyöräilijöitä ja nopeampia juoksijoita sen minkä pystyin. Meno tuntui aluksi hiukan tahmealta, mutta noin vartin kuluttua olo vertyi. Uskalsin jopa lisätä hiukan vauhtia.

Vanhalle Tuusulantielle päästyäni otin retken ainoat kävelyaskelet, viitisentoista metriä. En malttanut kävellä enempää. Loppumatka asfaltilla sujui aina vain kevyemmin, ja kotiin päästyäni tuntui, että olisin jaksanut vielä toisen mokoman. Oli siis täsmälleen oikea hetki lopettaa.

Salilla treenasimme tänään useita erilaisia potkuja, rohkenin kokeilla jopa ns. Chuck Norris -potkua, jossa ennen kiertopotkua tehdään uskalias käännös! Taisin olla vähän hassun näköinen, mutta opettaja nyökkäsi kannustavasti. Eihän minun vielä tarvitse moisia oikeastaan edes osata. Teimme myös vitospotkua erilaisin kombinaatioin askellusten kanssa. Kokeilimme myös muodossa potkuja sammakko- ja taisteluasennosta lähtien sekä vaihtoaskelella. Lopuksi treenasimme vyöasteen mukaisia tekniikoita. En VIELÄKÄÄN muista kumpaan suuntaan pyörähdyskaadossa pitää lähteä!!!!!

Ennen vyökokeita (olen taas kerran päättänyt mennä sinne sittenkin nolaamaan itseni, saa nähdä kauanko tämä päätös pitää) aion harjoitella jonkin verran uuden ja hienon, lattialla seisovan nyrkkeilysäkin avulla. Sen avulla voi hyvin hioa potkutekniikkaa, mutta kovin voimalliseen tai nopeatempoiseen treeniin se ei sovellu. Pieneen ja kevyeen kertailuun se sopii puolestaan erinomaisesti. Oli miten oli, niin kierto-, sivu- kuin koukkupotkuni kaipaavat viilausta.