“When you ain't got nothing, you got nothing to lose 
You're invisible now, you got no secrets to conceal.”
 
Kemikaaleissa on kieltämättä etunsa, vaikka suhtaudun yleensä epäluuloisesti lääkkeisiin. Olen noin viikon ajan napsinut säännöllisesti tulehduskipulääkettä ja täytyy myöntää, että se yhdessä maltillisen liikunnan kanssa on auttanut ”avaamaan” jumittuneita kehon osia. Pahin pelkoni on, että tulen (kipu)lääkkeistä jotenkin riippuvaiseksi.

Kun en kerran (ainakaan vielä) pääse kovaa vauhtia, olen yrittänyt etsiä haasteita tekemiseeni muilla tavoin – pidentämällä matkaa tai vaihtelemalla maisemaa. Kuten aiemmin lienen paljastanut, olen asettanut tavoitteekseni yrittää vierailla naapurikylän pururadalla vähintään kerran viikossa. Tavoite ei ole sataprosenttisesti täyttynyt, mutta pari hyvää pururatahölmöilyä syksynraikkaassa metsässä olen saanut aikaiseksi.
Yksi näistä reissuista jäi paremmin mieleen.

Lähdin liikkeelle auringonlaskun aikaan, koska halusin saada tuntumaa pimeän aikana kulkemiseen. Matka alkoi tyynessä ja kauniissa syysillassa laskevan auringon punatessa kirkkaan taivaan.

Ohjelmassa oli kävelylenkki, joten ehdin Paloheinään noin kolmen vartin marssimisen jälkeen. Sinä aikana tilanne taivaalla oli olennaisesti muuttunut: jostain lounaan suunnalta oli nousemassa julman näköinen, puolet taivaasta peittävä pilvi. Suurin piirtein samalla hetkellä, kun Freet ensimmäisen kerran koskettivat purua, ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät otsaani.

Oli myöhäistä kääntyä takaisin, joten tein nopean päätöksen jatkaa matkaa, tuli taivaalta mitä tahansa. Sammutin musiikkisoittimen ja pelastin kuulokkeet sateelta vyölaukkuun. Tuntui viisaammalta pitää korvat tarkkoina kun sukelsin metsään, jonka pimeys oli juuri ottamassa haltuunsa. Rata on valaistu, mutta lehtien ja havujen välistä siivilöityvä katulamppujen kajo on kovin himmeä.

Radalla oli autiota. Ainoat näkemäni kulkijat olivat tulossa pois metsästä. Havainto oli tavallaan helpottava, koska sauvakävelyruuhkassa on hankala liikkua, mutta tavallaan myös epäilyttävä, koska jokin syy joukkopakoon täytyi olla. Pelkkä sade ei yleensä karkota Paloheinästä kuntoilijoita.

Jatkoin matkaani ja suuntasin 7,5 km:n pururadalle aikomuksenani kiertää se vastapäivään. Vesipisaroita napsahteli otsaani, takki kastui ja jo entuudestaan nahkea purukerros alkoi alavissa kohdissa lätistä jalkojen alla. Onneksi ei ollut kovin kylmä. Tuttu, kirpeä tuoksu toi taas kerran muistoja mieleen eräistä elokuisista myöhäisilloista.

Ketään muita lenkkeilijöitä ei näkynyt. Puolimatkan tienoilla (jossa pururata on yhtenevä 5 km:n mittaisen lenkin kanssa) erään suoran alkupäässä syy selvisi: lamput olivat sammuneet ties kuinka pitkältä matkalta.
Pysähdyin ja tähyilin pimeään. Pururadasta erkani vasemmalle toinen, tavallinen hiekkakävelytie, joka oli valaistu.
Järki: Ei tuonne. Tuonne!
Tunne: Ei, vaan tuonne. Tuonne!
Jalat: Päättäkää jo.
Järki: Ei, ei!
Tunne: Kyllä!
Jalat: Tulee kylmä.
Järki: EI!
Tunne: Eteenpäin!! Parhaat mäet ovat vasta tulossa!
Ja matka jatkui. Tunteella.

Muista aisteista ei aluksi ollut juuri apua. Yllättävän pian silmät kuitenkin sopeutuivat. Paloheinä on tunnetusti sauvakävelijöiden suosiossa ja heidän lukemattomat askelensa olivat tampanneet pururadan pintaan tasaisen väylän, joka erottui muuta alustaa vaaleampana. Jostain kaukaa lännestä kuului ukkosen jyrinää. Salamat välähtelivät puiden takana. Ihan päälle ukkonen ei tullut, mutta sade vain yltyi. Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutuvien koneiden ääni tuntui toisinaan kantautuvan pelottavan läheltä.

Valoa ei näkynyt missään. Olin täysin yksin keskellä suurta, märkää ja synkkää metsää. Kuljin mäkeä ylös ja toista alas. Pikku hiljaa aloin erottaa ympärilläni yksityiskohtia, puiden latvustojen ja taivaan rajat. 7,5 km:n rata on tuttuakin tutumpi, joten en enää epäröinyt askeleissani, kun huomasin muistavani jopa kohdat, joissa puroina virtaava sadevesi tekee kuoppia keskelle tietä. Keskityin selviämään kaatumatta ja pidin pahemmat ajatukset loitolla.

Noin kahden kilometrin tarpomisen jälkeen erään mutkan jälkeen palasin yhtäkkiä valoon. Adrenaliini taisi vielä vaikuttaa, koska retki alkoi tuntua lapsellisen helpolta, vaikka edessä oli vielä kipuaminen jätemäen huipulle. Nousu sujui kevyesti – pelko antaa siivet. Huipulla pysähdyin juomaan hörpyn vettä. Olin unohtanut koko juomapullon, vaikka se kotoa lähtiessä tuntui painavalta vyöllä.

Päästyäni majan lähettyville muutama myöhäinen sauvakävelijä tuli minua vastaan. He olivat matkalla sinne, mistä juuri olin tulossa, ja pälyilivät minua vähän kummeksuvan oloisina. Mahtoiko retken jännitys näkyä katseessani, tai olinko vain litsaantunut sateessa säälittäväksi mytyksi, en tiedä. Olin avata suuni kertoakseni heille, että reitti on pimeänä, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui tyhmältä. Päättäkööt itse.