Raihnainen ruhoni on alkanut vihdoin osoittaa lieviä paranemisen merkkejä. Pitkät joulupyhät välipäivineen tuhrautuivat selkäjumeja selvitellessä. Jumi oli taas kerran ns. vaeltavaa sorttia, eli hissasi ylös alas pitkin selkärankaa ja risteili lonkkien välillä aiheuttaen kipua, rutinaa ja kiristelyä siellä missä milloinkin sattui lymyämään. Suunniteltu tehokas treenijakso jäi suurimmaksi osaksi toteutumatta ja oli tyydyttävä pelkkiin kävelylenkkeihin, jotka nekin onneksi toimivat lääkkeen tavoin. Kuten jo aiemmin totesin, harvoin lepuutus kokonaan hukkaan menee. Pitkään vaivannut kantapää sai kaipaamansa tervehtymisajan, pakkasessa kuivuva, kutiseva ja suihkua kammoava iho sai myös levätä, samoin kuin hengitystiet, jotka eivät viime ja edellisen talven flunssakierteistä tunnu sen koommin ennalleen parantuneen. 

Joulunpyhinä sielu sai myös lepoa eräistä jo pitkään elämänrytmiä sekoittaneista keskeneräisistä "projekteista", joille ei loppua näy. Eräänä yönä havaitsin jopa näkeväni unia. Lienee osoitus jonkinasteisesta palautumisesta. Yleensä yöuneni ovat lyhyitä, mustia tajuttomuuden hetkiä, joista herään aivan liian myöhään enkä koskaan virkeänä. Nyt olen nukkunut jopa viiden tunnin jaksoja yhteen menoon. Ei huono tulos tämäkään.

Kun edellä luetellut asiat laskee yhteen, tai halutessaan/tarvittaessa suorittaa jonkun vielä monimutkaisemman matemaattisen päätelmän, jonka kuvaamiseen kykyni eivät riitä, on helppoa todeta alkaneen vuoden pääteema: priorisointi.

On selvää, että vallitsevassa tilanteessa vaativat urheilulliset suoritukset saavat väistyä toisten vaativien suoritusten tieltä. On jaettava voimat entistä tarkemmin ja pantava asioita uuteen tärkeysjärjestykseen. Kaikki vaikuttaa edelleen kaikkeen, joten liikuntaa en voi kokonaan jättää. Se on mahdoton ajatuskin. Se on kaiken jaksamiseni perusta, eikä saa kuluttaa enempää kuin tuottaa. Ultraurheilun alalla tein joka tapauksessa sydäntäraastavan päätöksen jättää suuret haaveet tuonnemmaksi ja keskittyä kuntoilun osalta päivittäiseen, lyhyen tähtäimen toimintaan. Tavoitteenani oli tänä vuonna, kun täytän pyöreitä vuosia, toteuttaa eräs pitkäaikainen unelma. Toteutuksen valmistelu ja ennen kaikkea treeni olisi kuitenkin pitänyt aloittaa jo ajat sitten ja tähän ei ole rahkeita ollut. Voihan olla, että tilanne äkkiä muuttuu ja olen taas vapaa tekemään mieleni mukaan, mutta toisaalta en halua lähteä kenties viimeiseen ultrakisaani puolivillaisesti valmistautuneena. Siispä tyydyn vielä hiomaan suuria suunnitelmiani. Mikään ei kuitenkaan estä minua tekemästä omaehtoisesti pitkiä, rauhallisia vaelluksia päivän vauhdilla. Ne ovat parasta terapiaa levottomalle mielelle. 

Juoksuaskelia on kuitenkin jo otettu, joten eiköhän kevättä kohti niihin saada taas vauhtia ja keveyttä niin, että kaikenlainen jolkottelu muuttuu aina vain antoisammaksi. Lisäksi otin vastaan Äijähaasteen, jonka toivon paitsi kehittävän yleistä suorituskykyäni, myös lihaskuntoani. Äijähaaste on helposti lähestyttävä, muttei suinkaan osallistujiaan helpolla päästävä sosiaalinen tapahtuma, johon "äijien" lisäksi ovat tervetulleita osallistumaan myös ladyt. Siinä kaikki kamppailevat itseään ja omatuntoaan vastaan, jotka ovatkin monissa tapauksissa kaikista kovimmat haastajat. 

Yksi päätös liittyy tähän blogiini. Yritän päivittää hieman useammin, innostuneemmin ja optimistisemmin. Kirjoittaminen on ainakin minulle luonteenomainen tapa jäsentää paitsi asioita myös itseäni. Varmaan siihen liittyy jotain hyvin perustavanlaatuista ja inhimillistä tarvetta myös minun kohdallani: ajatukset, haaveet ja unelmat, suunnitelmat alkavat muuttua tekemiseksi sillä hetkellä, kun ne on kirjoitettu näkyviin.