Tulipa vietettyä taas muutama päivä terveydenhuollon rattaissa. 

Kuten edellisessä postauksessani vihjaisin, olin potenut tavanomaisesta poikkeavia flunssaoireita jo edellisen viikon ajan. 

Tauti alkoi tavanomaisena väsymyksenä, päänsärkynä, nenän tuhistamisena ja kurkkukipuna maanantaina ja paheni päivän aikana niin, että poistuin töistä aikaisin. Illemmalla nousi kuumetta ja seuraava yö oli jo yhtä tuskaa. Tiistaipäivästä en juuri edes muista muuta kuin järisyttävän kuumehorkan, ryskäyskän ja jäytävän säryn kaikkialla, erityisesti alaraajoissa.

Keskiviikkona tokenin sen verran, että tajusin lääkärin vastaanotolla käymisen olevan viisasta. Sähköisestä ajanvarauksesta sain ajan aamupäiväksi ja ajoin saman tien bussilla lääkäriasemalle. En kuitenkaan saanut tavanomaista tekstiviestiä, jolla olisin voinut ilmoittautua saapuneeksi. Yleensä tämä viesti saapuu hyvissä ajoin ajanvarauksen kellonajan lähestyessä. Koska viesti ei ollut saapunut vielä siinäkään vaiheessa, kun astuin ilmoittautumisaulan ovesta sisään, tajusin, että olin tehnyt sen taas: olin varannut ajan oikealle kellonajalle, mutta väärälle päivälle. Tarkistin vielä varausvahvistuksen ja juuri näin oli päässyt käymään. Otin siis kiltisti numerolapun, odotin vuoroani ja tunnustin syntini asiakaspalveluhenkilölle. Hän oli ystävällinen ihminen ja antoi minulle synninpäästön, ja pyynnöstäni etsi vielä uuden lääkärin vastaanottoajan vain varttia alkuperäistä varausta myöhemmin. Tämän voidaan kai sanoa olevan terveysjättien paras puoli. 

Pääsin siis pienen odottelun jälkeen lääkärille ja käytiin läpi tavanomaiset asiat. Kuume mitattiin, paita pois ja kuunneltiin, kurkattiin korvat ja nielu. Kaikki ok. Ääni oli kuitenkin käheä ja olo äärimmäisen huono. "Laitetaan sairaslomaa", sanoi lääkäri. "Vai olisiko jotain kysyttävää?" Mutisin jotain keuhkoista. "Voidaan katsoa tulehdusarvot", sanoi lääkäri ja kirjoitti lähetteen. "Käy labrassa ja tule takaisin tänne."

Labrassa oli jonoa ja kesti pitkään, ennen kuin pääsin näytteenottoon. Edelläni oli numerolapun mukaan seitsemän asiakasta. Nuokuin tuolilla. Väsytti aivan armottomasti ja päätä särki. Telkkarissa pyöri ihmeellistä ohjelmaa, josta en tajunnut mitään. Yskitti niin, että kylkilihat olivat revetä, nenä valui solkenaan. Missään ei ollut paperia. Huomasin parin metrin päässä istuvan keski-ikäisen, jakkupukuun sonnustautuneen rouvan silmäilevän minua paheksuvasti. Mulkoilin takaisin, mutta juuri silloin numeroni huudettiin.

Tervehdimme koruttomasti näytteenottajan kanssa. Mitäpä tässä muuta. Näytteenottaja puristi nimettömän sormeni päätä ja puhkaisi ihon instrumentilla. Käsittämättömän suuri veripisara suorastaan purskahti esiin, levisi sormenpäähän, valui näytteenottajapoloisen kädelle ja siitä vielä muutaman tipan verran lattialle. Teurastamotunnelmissa saatiin näyte otetuiksi. Vaihdoimme muutaman sanan sairauksille altistumisesta ja poistuin taakseni katsomatta. 

Lääkäri katsoi tietokoneensa näytöltä kokeen tuloksen: alle 10, eli kaikki kunnossa. Hän kirjoitti todistuksen ja lähetti minut kotiin potemaan loppuviikoksi. 

 

Keskiviikkopäivä meni makoillessa. Iltapäivästä huomasin aika ajoin rapsuttelevani itseäni, milloin selästä, milloin kaulasta, poskista ja leuasta. Kuulostelin päänsäryn ölinän läpi oloani ja tajusin, että kihelmöintiä oli. Menin peilin eteen ja panin silmälasit päähäni nähdäkseni kunnolla. Posket, kaula, rinta ja olkapäät sekä käsivarret olivat tiheän, punaisen ihottuman peitossa. Samoin yläselkä. Helkkari. 

Äh, liikaa makoilua, ajattelin ja painelin takaisin sohvalle. Otin lisää särkylääkettä.

Torstai-illan ja yön aikana tilanne kuitenkin paheni. Perjantaiaamuna näppyjä oli koko vatsan iholla, alaselässä ja reisissä. Googlettamisen hetki oli koittanut. 

Muutaman haun jälkeen tilanne näytti selvältä: tuhkarokko. Tai joku. Helkkari. 

Yhteys terveyskeskukseen järjestyi kohtalaisen nopeasti. Jätin takaisinsoittopyynnön ja hetken selailtuani löysin vielä sähköisen yhteydenottolomakkeen ja panin sellaisenkin menemään. Noin tunnin kuluttua puhelimeni soi. Keskustelin sairaanhoitajan kanssa, hän kyseli ja minä parhaani mukaan vastasin, ja hän kertoi vievänsä asiaa eteenpäin. En kuitenkaan voisi tartuntariskin takia tulla terveysasemalle, ainakaan vielä. "Sinulle soitetaan hetken kuluttua uudelleen, pidä puhelin lähelläsi." 

Soittoa odotellessani lähestyin tekstiviestein vanhemman sukupolven edustajia, joiden toivoin muistavan, olenko lapsena sairastanut tuhkarokon, tai jonkun muun vastaavilla oireilla alkavan rokon. Suoraa vastausta ei tullut. Rokkoja ja muita pöpöjä ja lastentauteja silloin tuli ja meni ilman sen suurempaa draamaa, niitä suorastaan tarkoituksellisesti haettiin naapurista, serkuilta, ystäviltä  ja kylänmiehiltä, jotta tarvittava vastustuskyky kehittyisi jo pikkulapsena. Diagnoosit tehtiin monesti kotikonstein ja kotiäitien tiedoilla (heitä tippaakaan väheksymättä, koska silloin perheet olivat suuria ja äideillä rautainen kokemus), eikä niiden oikeellisuudesta tietenkään ollut juuri takeita, muuta kuin se, että yleensä samaa tautia sairastivat kaikki kulmakunnan mukulat samaan aikaan. Riitti, kun yhdelle oli tehty vedenpitävä diagnoosi. Aikoinaan laumasuoja varmaan tarkoitti tätä. 

Pian puhelimeni hälytti. Terveyskeskuksen ylilääkäri lähestyi ja kyseli vielä uudelleen oireistani. Nehän täsmäsivät. "Sinulle soitetaan hetken kuluttua uudelleen, pidä puhelin lähelläsi", ylilääkäri sanoi. 

Soittoja sinkoili seuraavan tunnin aikana useita, terveyskeskuksesta ja kaupungin epidemiologisen toiminnan yksiköstä soitettiin minulle pariinkin otteeseen, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, infektiolääkäri. Kävi myös ilmi, että kaikessa tohinassa kukaan ei ollutkaan huolehtinut näytteenotosta. Kerrottiin, että soitetaan terveysasemalle, josta taas hetken päästä soitti ylilääkäri minulle uudelleen. Minun olisi tultava terveysasemalle näytteiden ottamista varten. En kuitenkaan saisi mennä ilmoittautumisen kautta, vaan hän tulisi päästämään minut sisään sivuovesta, ja näytteet otettaisiin erillisessä tilassa, jonne tulisi laboratoriosta joku. Ja olisi hyvä, jos olisi autokyyti, vaikka matkaa oli vain kilometri. "Järjestyy", totesin ja lähdin matkaan. Puoliso oli sattumoisin myös kotosalla, flunssapotilaana hänkin, mutta kuitenkin ajokykyisenä.

Saavuin sovittuun tapaamispaikkaan. Hetken odoteltuani sivuovelle pihan toiselle puolelle ilmaantui valkotakkinen hahmo. Kävelin hänen luokseen, esittäydyimme ja menimme sisään. Minut ohjattiin tyhjään työhuoneeseen. Lääkäri avasi tietokoneen ja kirjoitteli jotakin. Huoneeseen tuli sairaanhoitaja ja lääkärin kanssa he soittelivat paikkoihin, sopivat näytteiden lähettämisestä, näytteenottajan suojauksesta ynnä muusta. Kerrottiin, että apteekissa odottaisi antibioottikuuri, lähinnä siltä varalta, että sairastaisinkin tulirokkoa, joka oli tuhkarokon ohella nyt vahvasti epäilyssä. Streptokokki A. Herkästi tarttuvaa. En missään tapauksessa saisi hakea kuuria apteekista itse, vaan jonkun toisen henkilön pitäisi tehdä se, voisiko puoliso auttaa? Totesin, että puoliso voi auttaa. Kelakorttikin oli mukana. Kyselin, milloin tulokset olisivat valmiit. Seuraavalla viikolla olisi poliklinikka-ajanvaraus toisaalla, mutta jos nyt sairastan jotain yleisvaarallista kulkutautia, niin ehkä se aika olisi syytä perua taikka siirtää? Vastaukset tulisivat samana päivänä, parissa tunnissa, minulle vakuutettiin. Serologia tehtäisiin päivystyksenä. 

Oveen koputettiin. Laboratorion ihminen saapui. Hänelle annettiin suojavarusteet, eli hengityssuojaimet ja ilmeisesti tavallista jämerämmät hanskat. Tarvittiin nielu- ja verinäytteet. Sain valita, kummat otettaisiin ensin. En osannut valita.

"No aloitetaan nielunäytteistä", laboratorioihminen sanoi. Niitä tarvittiin kaksi. Gulp. Nielunäytteen ottaminen ei kohdallani ole koskaan päättynyt hyvin, eikä päättynyt tälläkään kertaa. Ensimmäinen näyte meni vielä joten kuten, mutta toisen kohdalla muutenkin herkkä oksetusrefleksini toimi tehokkaasti, ja yökkäilyjen ja kakomisen päälle sain vielä kunnon yskänpuuskan, joka ei tahtonut laantua millään. 

Huoneessa oli myös suojaamattomia ihmisiä, joten hätääntyneenä vetäydyin nurkkaan yskimään, haparoin käsipaperia suuni eteen ja yritin ja yritin saada hengitystäni tasaantumaan. Mitä enemmän yritin, sitä pahemmin yskitti. Tuntui, että tukehdun siihen paikkaan. Räkä, hiki ja kyynelet roiskuivat. Laboratorion ihminen seisoi suojavarusteissaan hämmentyneenä keskellä lattiaa. Lääkäri ja hoitaja hänen vierellään, yrittivät olla tuijottamatta. 

Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua yskiminen laantui sen verran, että verinäytteet saatettiin ottaa kyynärtaipeesta. Oloni oli totaalisen räjähtänyt. Näytteitä lähdettiin heti kuljettamaan eteenpäin ja lääkäri saattoi minut ulos. Pyytelin anteeksi, aina sama juttu noissa nielunäytteissä, lääkäri vakuutti, että ei se mitään. 

Illalla viiden jälkeen puhelin soi. Infektiolääkäri oli langan päässä ja kertoi, että tuhkarokkoa ei minulla näytteiden mukaan nyt ollut, vaan olin sen sairastanut jo lapsena. Nielunäytteiden tulokset saataisiin vasta maanantaina. Antibiootit voisin kuitenkin kaiken varalta aloittaa heti. Tartuttamisvaara olisi osaltani ohi 24 tunnin kuluttua lääkityksen aloittamisesta. Töihin saisin kuitenkin mennä vasta, kun viljelyn tulokset olisivat tiedossa, joka tapahtuisi maanantaina myöhään iltapäivällä. Heiltä päin otettaisiin yhteyttä, tai voisin itsekin yrittää tavoitella heitä tästä ja tästä numerosta. Mitäpä tässä muuta, odottelua sitten vain. Eikä sitten muuta kuin hyvää viikonloppua, puolin ja toisin. "Ja kiitos hyvästä hoidosta!" 

Viikonlopun aikana suostuttelin myös puolisoni lääkäriin tarkistuttamaan, etten ole tartuttanut mahdollista tautia häneen. Lauantai ja sunnuntai kuluivat kotosalla  kutisevaa nahkaa rapsutellen, yskänpuuskia rauhoitellen, päänsärkylääkkeitä ja penisilliiniä natustellen ja television ääressä löhöillen. Ihoni alkoi lauantai-illasta alkaen hiljalleen rauhoittua. Sunnuntai-iltana näppylöistä oli enää rippeet jäljellä selässä ja alaselässä. Yskä ja päänsärky eivät sen sijaan hievahtaneet mihinkään.

Kun soittoa epidemiologisesta toimintayksiköstä ei maanantai-iltapäivään mennessä kuulunut, enkä itse päässyt puhelimella heille päin läpi, avasin Omakanta-palvelun. Ja kas: tulokset olivat siellä. Nieluviljelyn tulos oli kuin olikin negatiivinen. Hetken päästä sain vielä tekstiviestin, jolla hoitaja ilmoitti tuloksen.

Tutkin Omakannasta lääkäreiden muistiinpanot. Identiteettini mainittiin niissä lempeällä koodinimellä "sairastunut". Mutta nyt - kuin käden käänteessä - olinkin jo tervehtynyt. 

Tämän seikkailun aikana kävin läpi monenlaiset tunteet. Päällimmäisenä oli toki pelko ja huoli omasta ja läheisten sekä työtovereiden, puhumattakaan epäillyn taudin itämisaikana kohtaamieni viattomien sivullisten terveydestä ja turvallisuudesta. Etenkin, kun rokotekielteisyys on laajalti yleistynyt. Tuhka- ja tulirokko tarttuvat herkästi jo ennen kuin ihminen itse tajuaa sairastuneensa. Tulirokkoon ei rokotetta olekaan, mutta se on sentään antibiootein hoidettavissa. Kuitenkin ihan konkreettisesti kävi selväksi, miten tärkeätä on, että ihmiset huolehtivat rokotesuojastaan, niin omasta kuin läheistensä, kun kerran rokotteita on saatavilla. En tiedä, kuinka monta ihmistä olisin pahimmassa mahdollisessa tilanteessa voinut altistaa näille taudeille, mutta pahoin epäilen, että varsin suuren joukon. Ja he taas tahoillaan uuden, yhtä suuren joukon. Ja niin edelleen.