Sunnuntaina sain itseni hilatuksi ulos ensimmäistä kertaa varmaan kahteen viikkoon. 

Sää oli mitä kaunein, kuten oli ollut koko viikon. Sunnuntaina oli kuitenkin viimeinen tilaisuus nauttia poikkeuksellisen lämpimistä keleistä, koska talvi tekee sääennusteen mukaan paluun heti maanantaista alkaen.

Suuntasin bussin kyydissä kohti Seurasaarta aikomuksenani houkutella ovelasti maapähkinöiden avulla sikäläisiä, ehkä liiankin kesyyntyneitä oravia ja pikkulintuja kuvausetäisyydelle. 

Aurinko paistoi ja ihmisillä oli silmin nähden kevättä rinnassa. Yllättävän vähäpukeisia yksilöitä oli liikkeellä. Minusta Suomen alkukeväästä ulkoilupukeutumistaan miettivän kannattaa tutkia myös kalenteria eikä pelkkää lämpömittaria. Huhtikuun helle on niin kovin ohut. Etenkin meren läheisyydessä. 

Bussimatkan päätteeksi sain todistaa aidon road rage -tapahtuman. Bussi joutui pysähtymään liikennevaloihin vähän ennen päätepysäkkiä. Olin bussin viimeinen matkustaja ja istuin takaosassa, ilmeisesti kuljettajan näkökenttään nähden jonkinlaisessa katveessa. Viereiselle kaistalle pysähtyi henkilöauto, jossa istui kaksi henkilöä. Yhtäkkiä pelkääjän paikalla ollut henkilö rullasi ikkunan auki ja kuljettaja ojentautui kanssamatkustajansa yli ja karjui bussinkuljettajalle jotain ilmeisen painokelvotonta. Bussinkuljettaja avasi oman ikkunansa ja karjui takaisin tekstiä, jota en ilkeä tässä toistaa. Pelkääjän paikalla ollut henkilö näytti keskisormea bussinkuljettajalle, joka ärsyyntyi eleestä niin, että oli kerta kaikkiaan revetä raivosta, pui nyrkkiään ja syyti suustaan toinen toistaan rujompia käsityksiä liittyen henkilöauton kuljettajan ajotaitoon, älynlahjoihin ja ulkoiseen olemukseen. Henkilöauton kuljettaja antoi samalla mitalla takaisin. Valot vaihtuivat. Kummankin olisi lähdettävä liikkeelle. Bussin oli käännyttävä oikealle, kun taas henkilöauto oli suoraan ajavien kaistalla. Sekunnit kuluivat, kumpikaan ei liikahtanut. Hetken jo ehdin pelätä, että kohta pelti rytisee, mutta ilmeisesti riitapukareiden pahin kiukku oli purettu, koska kumpikin kääntyi kiltisti omaan suuntaansa. 

Bussi kaarsi päätepysäkille. Nousin penkistä ja siirryin keskioville. Kuljettaja huomasi vasta tässä vaiheessa, että olin ollut kyydissä koko kohtauksen ajan. Hän näytti lievästi sanoen nololta. Heilautin kättäni kannustavasti ja poistuessani toivotin parempaa työpäivää. 

Marssin reippaasti parin kilometrin matkan Seurasaaren sillalle. Siellä olikin paljon ihmisiä viettämässä aurinkoista kevätpäivää, bongailemassa ja ruokkimassa vesilintuja. Suuret, valkoiset joutsenet lipuivat arvokkaina nauru- ja merilokkien, sorsien ja pikkulintujen seassa. Naurulokit kirkuivat kaulat kenossa, toisiaan uhitellen. 

Kävelin siltaa pitkin saareen ja käännyin saaren kiertävälle ulkoilutielle, jonka varrella olen aiemmin nähnyt paljon oravia. Astelin hiljakseen eteenpäin, kaivoin pähkinät valmiiksi takin taskuun ja otin kameran valmiiksi esiin. Tähyilin puihin ja latvuksiin, kurkistelin pusikoihin ja seisoskelin tien varressa odotellen... mutta ei mitään. Ei ensimmäistäkään oravaa, ei edes hännän heilahdusta. 

Sama koski pikkulintuja. Ne suorastaan pakenivat minua, kun taas toisinaan ne ovat tulleet rohkeasti syömään jopa kädestä.

Tallustelin saaren ympäri ja katselin majesteettisesti rantaviivaa pitkin lipuvia joutsenia, sekä hanhia, jotka puolestaan riitelivät ärhäkkäästi parhaista lepuuttelupaikoista. Varikset olivat selvästikin oppineet kerjäämään herkkupaloja ihmisiltä, ja niitä ne saivatkin nokan täydeltä. Liikkeellä oli paljon lapsiperheitä, joiden pienet jäsenet viskelivät innokkaasti leipäpaloja nälkäisten vesilintujen ahnaisiin kitoihin. 

Koska tintti- ja oravakuvat jäivät saamatta, tässä päätteeksi muutama otos Seurasaaren vesilinnuista. 

Naurulokki seisoi kalliolla.

Sopuisasti samalla kivellä.

Hanhet yrittivät saada päiväunenpäästä kiinni lajitovereidensa rähjätessä naapurikalliolla parhaista lekottelupaikoista. 

Kaikille ei vielä ole löytynyt kumppania.

Yksinäinen varis käyskenteli jäällä.

Koskelot olivat lammella kalassa. Naaraalla oli parempi onni. Se sai saaliikseen hyvänkokoisen sintin joka kerta kun sukelsi.