tiistai, 19. syyskuu 2017

Reissuja, osa 4: Sienimetsästä viinitarhaan

Parin kuluneen viikon aikana olen reissannut enemmän kuin aiemmin vuonna yhteensä. Juuri yhtään en ole juossut, mutta sentään patikoinut jonkin verran. Ajoittain ollaan menty tiukasti viihteen puolelle. 

Niin että terveeksi elämäksi ei tätä ole voinut kutsua, mutta jotain arvoa kai voi panna yleiselle hyvinvoinnille, virkistykselle ja seikkailulle. 

Toissa viikonloppuna suuntasin muutaman vanhan, hyvän ystävän kanssa jo perinteiseksi muodostuneelle, vuosittaiselle sienireissulle, joka on tavallisesti suuntautunut jonnekin päin Etelä-Suomea. Niin tänäkin vuonna. 

Sienisato - erityisesti kantarellien, suppilovahveroiden ja torvisienten osalta - on kuulemma ollut laajalti runsas, mutta meidän retkemme tuotti aika laihan tuloksen. Tässä suurin piirtein ainoat sienet, jotka löysin, ja jotka päätin poimimisen sijasta ikuistaa.

IMG_2698.jpg

Mitä lienevät, ehkä jonkinlaisia lahottajasieniä. Niitä oli runsaasti.

Kaiken hyvän jutustelun, syömisen, saunomisen ja viinin litkimisen lomassa suppilovahvero- ja/tai kantarellisaaliin pienuus ei kuitenkaan suuresti haitannut. Teimme parikin pitkää kävelyretkeä kauniissa maalaismaisemassa. Viljapellot olivat kypsymässä ja metsissä oli yhtä ihanaa kuin aina, vaikka ruskaa saadaan vielä odotella. 

IMG_2693.jpg

Marjojen osalta saalis oli yhtä laiha. Puolukkaa näyttäisi olevan luvassa runsaastikin, mutta tällä kertaa ei kärsivällisyys riittänyt niiden poimimiseen. Eräs varsin erikoinen löytö tehtiin, ja otettiin saman tien käyttöön (kuva on lavastettu).

IMG_2704.jpg

Sää oli jokseenkin sateinen, mutta kävelyretkemme aikana jopa aurinko pilkahteli. Illalla saunomisen aikana pilvipeitteen takaa kurkisti kuu.

IMG_2668.jpg

Vilvoittelutauon aikana saunakammarin ovi unohtui auki ja sisään lennähti - ilmeisesti lämmön ja valon houkuttelemana - jokin olento, jota ensin luulimme linnuksi. Otus olikin kaunis ja suurikokoinen yöperhonen. Kaappasin sen varovasti kämmenteni väliin ja kannoin takaisin yön pimeyteen. Valon hävittyä katosi myös perhosen ujous ja se jäi ihmettelemään etusormeni kärkeä, tunnustellen sitä tuntosarvillaan, eikä sillä näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Saatuaan selvän sormeni koostumuksesta se vihdoin lehahti viereisen koivun oksien välistä tiehensä. Lajintunnistus on edelleen tekemättä, mutta tämä lienee jokin varsin yleinen yöperhonen. 

IMG_2670.jpg

 

Viime viikonloppuna lähdin nykyisten työkaverien kanssa viettämään pitkää viikonloppua Saksaan, Mosel-joen varren viinitarhojen läheisyyteen. Matkaa oli ryhdytty suunnittelemaan jo vuosi sitten, ja nyt se vihdoin oli toteutumassa. Tarkoituksemme oli myös osallistua paikallisessa kylässä jokavuotiseen viinijuhlaan, jonne oli määrä saapua runsain mitoin vieraita muualta Saksasta sekä ulkomailta. Ainakin kaikki kylän majapaikat oli varattu viimeistä sijaa myöten. 

Reissu alkoi perjantaina pienellä patikkaretkellä kylän läheisen kukkulan toiselle puolelle. Kukkulalla oli viininviljelyksiä sekä kaunista, saksalaista lehtometsää, jossa kasvoi myös suuria kuusia. Patikoimme halki metsän, kiipesimme jyrkkiä, mutaisia polkuja ja päädyimme huipun jälkeen kukkulan toisen puolen viljelyksille. Viinitarhoissa sato oli kypsymässä ja sateen ja auringonpaisteen vaihtelu sai maiseman näyttämään uskomattoman vihreältä ja rehevältä. Mosel-joki virtasi laaksossa.

IMG_2717.jpg

IMG_2721.jpg

 

IMG_2726.jpg

IMG_2751.jpg

IMG_2756.jpg

IMG_2724.jpg

IMG_2765%20%282%29.jpg

IMG_2768.jpg

Laskeuduimme kukkulalta ja palasimme takaisin kylään jokilaivalla. Moselissa on sulkuja, koska korkeuseroja on joen vesistössä jonkin verran. Kuljimme yhden sulun läpi. Oli jännittävä seurata, kun kanava tyhjeni vedestä ja laiva laskeutui lähes oman korkeutensa verran alemmaksi. 

IMG_2788.jpg

IMG_2791.jpg

Välillä satoi, välillä paistoi, ja sateenkaaria muodostui Moselin ylle. Yksi komeimmista ilmaantui rakenteilla olevan, huikean korkean sillan kohdalla. Siltaprojekti on kohdannut voimakasta vastustusta, koska sen pelätään vaikuttavan epäedullisesti viinitarhojen mikroilmastoihin. Silta on vielä keskeneräinen. 

IMG_2797.jpg

IMG_2802.jpg

Kuvauspuuhiani tarkkaili vaivihkaa eräs tuntemattomaksi jäänyt olento.

IMG_2785.jpg

 

Lauantaina teimme junamatkan Trieriin, joka on Saksan vanhin kaupunki. Siellä on muistomerkkejä, rakennuksia ja rakennelmia jo Rooman ajoilta. Tänä päivänä se on vilkas yliopistokaupunki, jonka eurooppalainen elämänmeno vaikutti rauhalliselta, värikkäältä ja ystävälliseltä. Trieriläisiä oli saapunut viettämään lämmintä ja kaunista lauantaipäivää keskustan toreille ja kahviloihin. Eräästä kuohuviinikojusta sai annoksen kylmää kuohuviiniä oikeaan lasiin vain kahdella eurolla. Toisella kahden euron kolikolla ostimme läheisestä perunakioskista annokset ranskalaisia (kuvassa pienin annos) ja kas, lounas oli valmis. Kuohuviinit juotiin niin nopeasti, ettei edes kuvaa kerinnyt ottamaan. 

IMG_2811.jpg

Lounaan jälkeen kiertelimme kaupungilla ihmettelemässä ikivanhoja, koristeellisia rakennuksia, sekä tietenkin kaupungin tunnusmerkkiä, Porta Nigraa.

IMG_2810.jpg

IMG_2818.jpg

IMG_2819.jpg

IMG_2820.jpg

Lauantai-illan huipennus oli viinijuhla "kotikylämme" kaduilla. Juhlittu oli jo pitkin päivää, mutta me saavuimme paikalle vasta illansuussa, jolloin tunnelma alkoi olla huipussaan. Iloista väkeä, paljon hyvää ruokaa ja juomaa kojuista, joita oli pystytetty kylän kapeille kaduille. Vaskiorkestereita kierteli ihmisjoukossa, viihdytti ja tanssitti. Sade oli lakannut ja tähtitaivas tummeni juhlijoiden yllä. Kahden euron panttia vastaan sai lunastaa maistelua varten siron viinilasin, johon viinitilojen kojuista sai ostaa haluamansa kokoisen annoksen paikallisia viinejä. En ryhdy niitä analysoimaan tämän tarkemmin, koska se on ihan oma juttunsa, ja sitä paitsi makuasia.

IMG_2835.jpg

IMG_2836.jpg

IMG_2839%20%282%29.jpg

 

sunnuntai, 3. syyskuu 2017

Reissuja, osa 3: Pohjoisbaanalla

Tämän sunnuntain lenkiksi riitti reipas kävelyretki, koska lauantaina hölköttelin varmaankin vuoden pisimmän lenkkini: parikymppisen jolkottelun Haltialan, Pitkäkosken ja Paloheinän suunnalla. Tästä lisää joskus toiste.

Helsingissä on nimittän viimein avattu liikenteelle Pohjoisbaana, eli pyöräilijöille ja jalankulkijoille tarkoitettu väylä, joka kulkee junaradan vartta Itä-Pasila ja Käpylän aseman välillä. Erikoista on se, että Pohjoisbaanan piti valmistua vasta myöhemmin syksyllä, mutta syystä tai toisesta työt saatiin valmiiksi hyvissä ajoin ja väylä avattiin liikenteelle saman tien, ilman suuria juhlallisuuksia. 

Jotenkin olisin kaivannut edes jonkinlaista avajaisseremoniaa, mutta ehkä tämä uutispimennossa pitäminen on uusi tapa toimia rakkaassa kotikaupungissani. Tuntuu vain kovin oudolta, etenkin, kun Pohjoisbaanaa on niin kovasti hehkutettu. Ai niin, mutta kaupungin tiedotuskanavahan on tätä nykyä pääosin sosiaalinen media, koska kaikki tärkeät ihmisethän ovat siellä. Lehdistössä ja muualla mediassa asioista ja tapahtumista kerrotaan vasta jälkikäteen, koska eihän noita vanhanaikaisia tiedotusvälineitä kukaan tärkeä ihminen enää seuraa.

Väylä on rakennettu melko lailla sellaiseksi kuin kuvittelinkin, eli pyöräkaistat ovat leveät ja kulkevat kahteen suuntaan. Jalankulkijoita on muistettu kapeimmillaan noin puolitoista metriä leveällä kaistaleella. Tänään sunnuntaina baana oli lähes tyhjillään, vain muutama hajamielisen oloinen pyöräilijä tuli vastaan. Jalankulkijoita ei lisäkseni muita näkynyt. 

IMG_2616.jpg

 

Jalankulkijoiden väylä on paikoitellen suorastaan vaarallisen kapea. 

IMG_2618.jpg

Käpylästä on liittymä Pohjoisbaanalle.Vanha radanvarren tie on sekin vielä olemassa.

IMG_2620.jpgIMG_2621.jpg

IMG_2641.jpg

Jollain kummallisella konstilla oli heti ensimmäiseen näkemääni opaskylttiin osunut virhe. Kyltin mukaan Käpylän asemalta keskustaan on 8,5 km matkaa. Tämä virheellinen lukema oli peitetty maalarinteipillä. Lisäksi kyltissä oli vihreän täplän sisällä numero 5, jonka merkitys jäi epäselväksi. 

IMG_2617.jpg

 

Lisää kylttitaidetta. Onko tämä jokin tervehdys? Kuva on sikäli puutteellinen, ettei siitä käy ilmi, ettei kyltissä näkyvä käsi näytä osoittavan mihinkään järjelliseen suuntaan. 

IMG_2624.jpg

Viime aikoina rakas kotikaupunkini on loistanut, tosin kyseenalaisessa valossa, nimenomaan kylttitaiteensa ansiosta. Metrotunneleihin on ilmaantunut katonrajassa sijaitseviin opasteisiin ensinäkemältä täysin käsittämättömiä kirjainmerkkejä, joiden merkitystä ovat niin turistit kuin paikalliset osanneet vain arvailla. Opasteita on perusteltu mm. sillä, että "Opastusjärjestelmän uudistamisen tavoitteena on tarjota matkustajalle tarpeellista informaatiota oikein sijoitettuna matkan eri vaiheissa: päällekkäistä informaatiota on karsittu olennaisen tiedon erottumiseksi". Vastaavia kirjainsymboleja on käytössä mm. Tokion metrossa, ja siellä ne ymmärrettävästi auttavat länsimaalaisia ihmisiä suunnistamaan valtavassa metroverkostossa. Helsingin metrossa näiden kirjainten käyttöä on kyllä vaikeampi perustella

On hienoa, että Helsingissäkin annetaan kansainvälisten tuulten puhaltaa, mutta välillä tuntuu, että ihan kaikesta maailmalla nähdystä ei tarvitse ruveta tekemällä tekemään suomalaista versiota. Todellisten suurkaupunkien toiminnassa on ominaispiirteitä, joita ei Helsingin kokoisessa kylässä mahdollisesti koskaan nähdä. 

On puolestaan pelottavaa, että Helsingissä on ryhdytty suinpäin toteuttamaan täysin keskeneräisiltä vaikuttavia ideoita, joita ei ole taloudellisessa tai inhimillisessä mielessä, tai luontoarvojen puolesta taidettu sittenkään ajatella loppuun saakka. Mainittakoon Kruunuvuoren silta sekä taannoin toteutettu raitiotielinjojen uudistus. Suurinta erimielisyyttä on toistaiseksi tuottanut Malmin lentokentän toiminnan lakkauttaminen sekä lentokentän tilojen tuleva käyttö, jonka kohdalla kaupungin toiminta on ollut niinikään varsin kummallista ja heikosti perusteltua. 

Kädenvääntö eri tahojen ja tarpeiden välillä jatkuu ja elää todennäköisesti lopulta täysin omaa elämäänsä. Kaupunkiluonnossa voi kaikesta riitelystä huolimatta edelleen tänä päivänä kohdata kauniita ja herkkiä näkyjä. Nämä kimalaiset uurastivat Alppipuistossa Linnanmäen kupeessa. 

IMG_2652.jpgIMG_2655.jpg

Töölönlahden joutsenperheen jälkikasvu alkaa jo aikuistua, ainakin kokonsa puolesta. 

IMG_2657.jpg

maanantai, 28. elokuu 2017

Reissuja, osa 2: Kyyhkysimuri

Viimeisen lomaviikon vietin kaupungissa ja kulutin jonkin verran aikaa ja lenkkitossuja Vantaanjoen ulkoilureiteillä. 

Kuten tarkkaavaiset lukijat ja kanssakuntoilijat ovat saattaneet havaita, Vantaanjoen varsilla on runsaasti peltomaisia maastoja, joiden halki kulkee varsin meneviä kävelyteitä kaikenlaisia lenkkeilijöitä varten. 

Yhdelle tällaiselle reitille laittauduin eräänä kauniina ja lämpimänä heinäkuun lopun iltapäivänä. 

Koska pyrkimykseni oli heinäkuun loppua kohden lisätä juoksuaskeleiden määrää lenkeillä ja siirtyä vähitellen 5 + 5 -rytmistä 2 + 5 -rytmiiin (eli kaksi minuuttia kävelyä ja viisi minuuttia hölkkää), olin tilapäisesti lyhentänyt lenkkejä. Niinpä köpöttelin noin viisi kilometriä kohti pohjoista ja saman verran takaisin tuona päivänä. 

Saavuin paluumatkalla kohtaan, jossa suuret voimalinjat kulkevat viljapellon yli. Johdot ovat suosittuja lintujen kokoontumispaikkoja. Tuolloinkin runsaasti kyyhkysiä parveili ja lenteli voimalinjojen ympärillä. Pysähdyin katselemaan lintuja, koska huomasin, että niitä olikin juuri sillä hetkellä epätavallisen paljon ja ne näyttivät olevan poikkeuksellisen hermostuneita. Ne istuskelivat linjoilla, vaihtelivat alituiseen paikkoja keskenään kinastellen ja lentelivät ympäriinsä, milloin minkäkin asian perässä, tai kenties vain siksi, että muutkin olivat äkisti päättäneet lähteä lentelemään - kukapa tietää niiden mielenliikkeistä. Alfred Hitchcock on esittänyt joitakin näkemyksiä aiheesta elokuvassaan "Linnut". Tunnelma Vantaanjoen rannassa olisi voinut olla elokuvasta.

20170828_184819.jpg20170828_184825.jpg

(Ylläolevat kuvat ovat tämänpäiväisiä, mutta lintuja oli yhtä paljon tuona heinäkuun päivänä.)

Olin jo kääntyä jatkaakseni matkaa, kun yksi linnuista pomppasi linjalta alas ja sukelsi peltoon viljankorsien sekaan, niin että tähkät vain heiluivat. Toinen ampaisi heti perässä kuin jonkin voiman vetämänä, sitten kolmas ja neljäs, ja lopulta koko parvi näytti imeytyvän yksi toisensa jälkeen peltoon, täsmälleen samasta kohdasta kuin ensimmäinen lintu oli siihen uponnut. Näytti kerrassaan siltä, kuin viljapellon kätköissä olisi käynnistetty imuri, joka olisi vetänyt siivekkäät sisuksiinsa putkea pitkin, ja sen putken suu olisi ollut keskellä peltoa. 

Tuijottelin peltoa hetken epäuskon vallassa ja suorastaan säpsähdin, kun linnut äkisti lehahtivatkin pellosta lentoon suurena, tummana, säksättävänä parvena, kuin joku olisi kääntänyt imurin puhallukselle. Jotakin ne olivat kaiketi säikähtäneet. Ne kaartelivat  sekasorron tilassa sinne tänne ja ympäriinsä joitakin minuutteja, kunnes taas taianomaisesti löysivät omat, salaperäisen lintuhierarkian mukaiset paikkansa voimajohdoilta. Siellä ne sitten taas kököttivät aikansa mietiskellen - kunnes ensimmäiseltä pettivät hermot ja se syöksähti viljapeltoon... ja sama näytelmä alkoi uudelleen.

Tuolloin jos koskaan kismitti, että mukanani ei ollut minkäänlaisia tallennusvälineitä. Lintujen toiminta oli niin ihmeellistä, enkä ollut koskaan aiemmin nähnyt sellaista. Olisi ollut hienoa saada niistä kuvaa. 

sunnuntai, 13. elokuu 2017

Reissuja, osa 1: Suuntavaistolla ja rukkassuunnalla

Kesäloman retket suuntautuivat pääasiassa metsäisiin maisemiin. Mökkiseudullamme risteilee runsaasti enemmän tai vähemmän käytössä olevia tukkiteitä, jotka ovat niinikään paremmin tai huonommin kulkukelpoisia ja tarjoavat siten haastetta koko keholle.

Olen oikeastaan vasta nyt löytänyt nämä baanat. On myös mahdollista, ettei niitä ole aiempina vuosina edes ollut yhtä paljon kuin nyt. Uusia, suuria hakkuuaukeita oli ilmestynyt kahden vuoden aikana. En tiedä, ovatko maanomistajat ryhtyneet muuttamaan vihreää kultaa setelirahaksi, vai onko uusia mökkitontteja perustettu, mutta nuo hakkuut ovat muuttaneet maisemaa, ja aivan varmasti vaikuttaneet myös kaikkien elämänmuotojen kohtaloon, jotka alueilla ovat asustaneet. 

Tälle Kaappimaratoonarille hakkuut ovat nyt mutkan kautta luoneet uusia väyliä suomalaiseen luontoon. 

Eräänä lähes helteisen lämpimänä aamupäivänä pakkasin reppuun juotavaa, teho-offia, kännykän ja kameran, vedin ylleni kirkkaan oranssin paidan ja läksin kulkemaan mökkitietä pitkin tavoitteenani käydä tutkimassa, pääsisikö erään tietyn metsätaipaleen läpi vielä yhtä kätevästi kuin ennen. Olen löytänyt tuon oikotien jo kauan sitten, mutta viimeaikaisten muutosten jälkeen tuntui mahdolliselta, että reitti ei enää ole entisellään. 

Päästäkseni oikopolun alkukohtaan jouduin ensin kiertämään kuutisen kilometriä erästä metsäautotietä pitkin, koska sieluni ei enää siedä kulkea Kouvolantien rekkarallin joukossa. Ainakaan pitkiä matkoja. Onko ikä alkanut painamaan vai mikä, mutta rekkoja tuntuu kulkevan Kouvolantietä pitkin enemmän kuin koskaan, ja ne ovat entistä suurempia, painavampia ja ajavat toinen toistaan hurjempaa vauhtia. Kohteliaasti ne väistävät kirkkaan oranssin väristä täplää, joka toikkaroi kevyenliikenteen catwalkilla yrittäen väistää jyriseviä jättiläisiä niin pitkälle penkereen puolelle kuin mahdollista. Aina ei väistäminen ole mahdollista, ja silloin oranssin täplän on pidettävä silmänsä auki ja mielensä valppaana ja oltava valmiina hyppäämään pää edellä pusikkoon turvaan. 

Tuon metsäautotien varrella on runsaasti mökkejä erään pienen lammen rannalle. Metsäautotieltä näkee suoraan mökkien pihoille, ja päinvastoin. Yritin kulkea tietä pitkin sen näköisenä, että keskityn vain omiin asioihini, mutta siitä huolimatta syntyi vaivaannuttavia hetkiä aina, kun kesäpäivää omissa puuhissaan viettävät mökkiläiset havaitsivat, vieraan, oranssin olemukseni. Ja pakko mainita, että kolmen viikon aikana kuljin tuota tietä varsin usein. Ehkä jonkunlaista tottumista puolin ja toisin alkoi kuitenkin ilmetä ajan mittaan. 

Viimein pääsin oikopolun alkukohtaan. Alku näytti hyvältä. Tie kulkee suuren kallion yli ja kuivalla alustalla hakkuuaukealla se ei ränsisty yhtä nopeasti kuin metsän keskellä. Marssin tietä pitkin ihastellen runsaslukuisina auringonpaisteessa lenteleviä perhosia. 

IMG_1499.jpg

IMG_2146.jpg

Hyönteisiä oli tänä kesänä ainakin loman alkupuolella huomattavan vähän. Hyttysten puutetta ei mökkiläinen varsinaisesti kiroile, mutta mitään muitakaan ötököitä ei näyttänyt olevan liikkeellä. Arvatenkin kylmä alkukesä oli niitä rokottanut. 

Mukavuusalueelta pääsin nopeasti, kun ensimmäinen ryteikkö tuli vastaan. Heinää ja horsmaa kasvoi kainaloiden korkeudelta. Joku tai jokin oli kuitenkin jäljistä päätellen samasta paikasta aiemmin kulkenut, joten lähdin seuraamaan jälkiä.

Olin tyytyväinen, että olin päätynyt pukeutumaan capripituisiin trikoisiin, koska ryteikössä kasvoi huomattava määrä nokkosia. Täysin en niiden polttavilta suukoilta silti välttynyt. Toinen huolenaihe oli pöheiköissä mahdollisesti vaanivat punkit. Niiden varalta olin suihkutellut offia, mutta sen teho on vähintäänkin kyseenalainen. Ensimmäinen este oli nopeasti läpi rämmitty ja matka jatkui.

Saavuin kohtaan, jossa tie jatkuikin yllättäen kahteen suuntaan.  Muistini perukoilta löysin mielikuvan, että jossain kohtaa näin käy joka tapauksessa, mutta käsitykseni oli, että vasta paljon myöhemmin. Nyt jouduin vähän aikaa empimään, kumman tien valitsisin. Luotin suuntavaistooni ja valitsin vasemman. 

Tie kapeni ja muuttui lopulta perinteiseksi tukkitieksi. Näin ei olisi pitänyt käydä, joten nähtävästi suuntavaistoni oli jälleen kerran pettänyt. 

IMG_1359.jpg

Hällä väliä, ajattelin. Kuljin keskellä suurta metsää, mutten todellakaan autiolla seudulla. Jossain vaiheessa vastaan tulisi mökki tai toinen tie. Ja olihan minulla kännykkäkin mukana kaikkine sovelluksineen, joiden avulla saisin itseni paikannetuksi missä tahansa. Kännykkä oli repun pohjalla enkä ajatellut sitä sieltä kaivaakaan, jollei homma alkaisi mennä ratkaisevalla tavalla pieleen. 

Jatkoin eteenpäin ja ihailin vaihtelevia lehto- ja kangasmetsämaisemia. Tuoksut olivat huumaavat ja raikas ilma tuntui imeytyvän suoraan suoniini ihon läpi. Muurahaispesiä oli todella paljon ja ne kuhisivat elämää. Monien pesien välillä oli vilkasta liikennettä ja muurahaiset kanniskelivat mitä milloinkin, suuntaan taikka toiseen. Työtä tehtiin suurella teholla ja ahkeruudella, mutta hieman epävarmaksi jäi, oliko ihan kaikella raatamisella sittenkään tarkoitusta. 

IMG_1956%20%282%29.jpg

 

Keskellä melko tasaista metsää oli suuria siirtolohkareita, jotka olivat sammalten ja kasvien peitossa. Mietin, mitkä mahtavat voimat olivatkaan ne sinne ammoisina aikoina tuoneet. 

IMG_1790%20%283%29.jpg

Tukkitiellä ja laajalti muuallakin oli runsaasti pikkuruisia, valkoisia sieniä. Kaipa niiden tarkoitus oli lahottaa puujätettä ja kariketta, jota niinikään lojui kaikkialla. 

IMG_1799.jpg

IMG_1776.jpg

Siinä luontoa ihmetellessäni olin ehkä hieman vähemmän kiinnittänyt huomiota omaan kulkemiseeni ja yhtäkkiä seisoin täsmälleen samassa paikassa, josta olin tukkitielle lähtenyt. Vai oliko se sittenkään ihan sama paikka? Pyörin hetken ymmälläni ympyrää ja harkitsin jo kännykän käyttöönottoa, mutta ei, vielä ei ollut sen aika. Join pari kulausta vettä pullostani ja lähdin seuraamaan tällä kertaa oikeanpuoleista tukkitietä. Hetken päästä olin jo täysin varma, että se oli hyvä valinta. Maisemat näyttivät tutuilta. 

Saavuin suon laitaan, joka tarkemmin katsottuna olikin pieni lampi. En ollut koskaan aiemmin havainnut tuota lampea. Joko se oli siihen vasta parin vuoden aikana syntynyt, tai sitten olin jälleen mennyt harhaan. Lähdin kiertämään lampea ja samalla mielessäni yritin hahmottaa, minkälaista reittiä olin tähän nimenomaiseen kohtaan päätynyt, ja mitä edessäpäin voisi siten olla. 

IMG_1770.jpg

Lampi olikin paljon isompi kuin miltä se oli näyttänyt. Tietyn pisteen jälkeen ei kuitenkaan enää kannata kääntyä takaisin, vaan aiempaa logiikkaa noudattaen päätin kulkea valitsemani tien loppuun saakka luottaen siihen, että päädyn jonnekin ihmisten ilmoille joko pian, taikka hetken päästä. Eipä aikaakaan, kun huomasin kiertäneeni lammen ja seisoin taas samassa paikassa, josta olin lampikierrokselle lähtenyt. 

Kaivoin taas vesipullon ja pidin pienen mietintätauon. Ehkä olisi parasta palata takaisin, koska nämä polut eivät näyttäneet johtavan mihinkään. 

Käännyin siis ympäri ja ajattelin kulkevani omia jälkiäni pitkin, kunnes olin taas kahden tukkitien risteyksessä. Silloin iski lievä epätoivo. Kaivoin kännykän repusta, join vielä lisää vettä ja yritin keskittää ajatukset. Näpäytin mapsin auki ja otin sijaintitoiminnon käyttöön. Hetkessä pikkuinen tekokuu Maata kiertävältä radaltaan havaitsi minut hämäläisestä metsästä. Seisoin noin 50 metrin päässä meidän omasta mökkitiestä. 

Tilanne tuntui tappiolta. Mutta ei auttanut, käännyin mapsin osoittamaan suuntaan ja toden totta, tuttu mökkitiehän se sieltä tuli vastaan. Olin siis ollut täydellisesti eri paikassa, kuin olin kuvitellut olevani. Kävelin mökkitietä pitkin syötynä, ryvetettynä ja hämähäkinseittien peitossa. Hiipivä pelko ja kirvelevä eksyminen laantuivat, kun ajattelin, että pian saisin upottautua viileään järveen, kellua ja katsella taivaalla lipuvia poutapilviä.

Kerrottakoon, että seuraavana päivänä palasin noille samoille poluille, tai ainakin luulin palaavani. Mitään lampea en enää seudulta löytänyt, ja tukkitiekin näytti kulkevan metsän läpi ilman ainuttakaan toisen tien kanssa risteävää kohtaa. 

 

 

 

lauantai, 5. elokuu 2017

Selittämättä paras

Kesäloma on päättymäisillään ja ylihuomenna on palattava työn ääreen. Ajatus tuntuu nyt vielä varsin oudolta ja pelottavaltakin, mutta toisaalta kypsään ikään ehtinyt naisihminen saa olla pelkästään kiitollinen, että vielä saa työpanoksensa antaa yhteiskunnalle ja vieläpä korvausta vastaan.

Arvoisat lukijat ja kanssakuntoilijat, olette ehkä ihmetelleet pitkää hiljaisuuttani. Olen sitä ihmetellyt itsekin. Konkreettisia syitä maan alla hissukseen lymyilyyn tavallaan on ollut, tosin on vain valintakysymys, alistunko syille vai teenko tapani mukaan täsmälleen mitä tykkään. Kunpa asia olisikin vain minusta kiinni ja koskisi vain minua. Niinpä olen antanut hieman periksi. Mutta nyt se jo saa riittää. Kiitän sydämestäni teitä, jotka olette kävijätilastojen mukaan käyneet vilkuilemassa sivuillani, olisinko jo herännyt horroksestani. Tämän enempää en voi enkä aio tilanteestani selittää, ja ehkä onkin parempi niin.

Mitä tulee kuntoiluun, olen kuin olenkin saanut itseni liikkeelle vuoden vaihteesta alkaen. Pitkät kävelylenkit, joita syksyn mittaan jotostelin pitkin kotikaupunkini katuja, ovat muuttuneet eri mittaisiksi kävely-hölkkä-lenkeiksi. Hyötyliikuntana kuljen edelleen työmatkoja ja viikonloppuisin yritän kirmata jonkinlaisia pitkiksiä. Kehonpainosta en tiedä, mutta vaatteet mahtuvat entistä paremmin ylleni ja olen jopa joutunut ostamaan uusia liian väljiksi käyneiden ryysyjen tilalle. Tätä ei taas saisi varmaan sanoa, mutta olen jopa onnistunut pysyttelemään melko terveenä. Mielialakin on nousussa. No nyt sen sanoin, ja kärsin varmaan seuraukset selkä suorana.

Kuvamateriaalia olen tuonut reissuiltani läjäpäin, ja tämän päivityksen lopuksi liitän muutaman niistä tutkittavaksi. Viime aikoina olen innostunut kuvailemaan erilaisia ötököitä, mutta ne penteleet tuppaavat olemaan kovin nopeita ja ovelia, joten mitään kovin kummoisia otoksia en ole onnistunut napsimaan. En kuitenkaan halua häiritä ötököitä turhaan enkä riistää niiden vapautta vain oman turhamaisuuteni tähden. 

Jossain viime päivityksissäni höpötin tavoitteista. Siitä, miten erään kanssajuoksijan sanoin niitä pitäisi olla. Voin tässä varmaan nyt julkistaa, että tavoitteenani on osallistua juoksutapahtumaan mahdollisesti jo tulevan syksyn aikana. Nyt tosin eletään vielä kesää. Syksy alkaa, kun aamulla on kaivettava päällystakki kaapista ja talvi alkaa, kun on pakko pitää sukkia sisällä. Jollekin tuolle välille sijoittuu kauan odotettu tapahtuma. Matkan pituus jäänee puolimaratonin ja maratonin välille. Jos pystyn pitkistelemään riittävästi, saattaa mennä kokonainenkin.

No niin, nyt sanoin tuonkin, ja kärsin varmaan seuraukset selkä suorana. 

 

 

IMG_1553%20%282%29.jpgIMG_1434%20%282%29.jpgIMG_1499.jpgIMG_1579%20%282%29.jpgIMG_1585%20%282%29.jpgIMG_1756.jpgIMG_1839%20%283%29.jpgIMG_2049%20%283%29.jpgIMG_2147.jpgIMG_2168.jpg

IMG_2488.jpgIMG_2501.jpgIMG_2448.jpg