tiistai, 6. elokuu 2019

Metsän eläin tahdon olla

Uimakelit tulivat ja menivät. Loma alkaa olla lopuillaan, joten uusia avovesipolskutteluja ei kannata haikailla, muuta kuin pikaisia, viilentäviä pulahduksia löylyjen välillä. Pallonpuoliskomme on kääntynyt kohti talvea ja yhä matalammalta loistava aurinko tuskin merkittävästi lämmittää järvivesiä enää nykyisestä +16 asteesta, kun yötkin pitenevät ja kylmenevät. Minulle tuo lämpötila on liian matala kunnollista uintia varten, enkä omista märkäpukua (ainakaan vielä).

IMG_5961.jpg

Lenkkeilyyn maan kamaralla on tietenkin ollut mahdollisuuksia. Olenkin ulkoiluttanut kävelysauvoja aina kun ehdin. Metsämaisemaa voisin tuijotella loputtomiin, ja olen myös tuijotellut. Voisin aivan hyvin asua loppuelämäni metsässä, muuttua vähitellen joko eläimeksi tai puuksi.

IMG_5986.jpg

IMG_5987.jpg

Mökkielämään liittyy kuitenkin myös erinäisiä velvollisuuksia, kuten puutyöt. Olemmekin elämänkumppanin kanssa täyttäneet halkovajan tyhjiä koloja suorastaan kiitettävän ahkerasti. Olemme karsineet pieniä, pystyynkuolleita ja liian tiheässä kasvaneita runkoja, joilla kuitenkin voi vielä lämmittää tupaa.  Kelpaa saunoa ja kyyhötellä takan ääressä myös ensi kesänä. Isommat kelot ja tunnetut pesimäpuut on jätetty rauhaan, niille on omat käyttäjänsä.

Olin jostain kumman syystä suunnitellut tänä kesänä ja alkusyksystä jopa kerääväni marjoja ja sieniä pakastimeen vastaista tarvetta varten, mutta ainakaan mökkiseudulla ei kumpiakaan ole juuri maastosta löytynyt. Outoa tämä on siksi, että minähän en normaalisti säilö, hilloa enkä pakasta.

Heinäkuun alkupuolella saimme kasaan kantarelleja sen verran, että muutamat soossit saimme pihvin oheen, mutta siihen tyssäsi sienisato.

Kivien ja kantojen päällä ei enää ole edes sinisiä linnunkakkoja merkiksi marjasadon kypsymisestä, varvut heiluvat tuulessa tyhjiksi syötyinä. Rastaat ja muutkin linnut tuntuvat paenneen niemeltämme, mahdollisesti kuivuuden karkottamina. Suuria variksia sentään vielä lentelee raakkumassa korkeimpien kuusien latvuksissa. Eilen näin läheisellä pellolla hanhilauman, jonka keskellä saapasteli kurkipariskunta. Koko pitkäkaulojen jengi nautti makupaloja suoraan pellosta, sulassa sovussa ja harmoniassa. Valitettavasti en saanut tästä hienosta näystä kuvaa liikkuvasta autosta, eikä pysähtyminen ollut mahdollista. 

Mutta kaikella on aikansa, ja tällä viikolla palaamme kotikaupunkiin. Edessä on töiden alku ja sen lisäksi muitakin haasteita. Pääsen mahdollisesti jo elo-syyskuun aikana vatsan alueelle kohdistuvaan leikkaukseen, josta toipumiseen menee aikaa jotakin kahden viikon ja kuukauden väliltä. Suunnitelman mukaan leikkaus suoritetaan laparoskopialla, mutta on olemassa myös riski siitä, että joudutaan tekemään isompi haava. Tällä leikkauksella toivottavasti korjautuvat potemani pitkäaikaiset vatsaongelmat. On niinikään mahdollista, että leikkauksen jälkeen vartalooni tehdään ns. avanne, joka kuitenkin poistettaneen muutaman kuukauden jälkeen. Tämä saattaa rajoittaa elämääni jonkin verran loppuvuoden aikana. Leikkaukseen sisältyy myös laskimotukoksen riski. 

Niinpä tulevaisuus mietityttää hieman. En ehkä ole ollut ihan parhaassa vireessä, mielialani vaihtelevat ja tunnen olevani jatkuvasti väsynyt, pitkästä lomasta huolimatta. Ihmettelen erityisesti tuota primitiivistä haalimisintoani. Puita ja ruokaa täytyy olla varastossa. Suunnittelen myös merkittäviä siivousoperaatioita kotona. Mietin, missä tärkeät asiapaperit mahtavat sijaita. Ehkä alitajuisesti varaudun pahimpaan. Kaikella on aikansa. 

IMG_5949.jpg

keskiviikko, 24. heinäkuu 2019

Luonnon estetiikka

Mökkilomalla on luonnon tapahtumien seuraamisen ohella mukava lueskella. Tänä kesänä lukulaariin on satanut kaksi luontoaiheista teosta. Toinen niistä on Maja Lundenin Mehiläisten historia ja toinen Tarja Ranniston Luonnon estetiikka. Edellisen löysin kotikaupungin kirjakaupan pokkaritarjouksesta ja jälkimmäisen mökkiseudullamme toimivasta alekirjojen kaupasta, jossa tapanamme on joka kesä vierailla ainakin kerran.

Molempia teoksia uskallan lämpimästi suositella jokaiselle pienelle ja isolle kulkijalle.

Teosten kirjoittajien näkemyksistä täysin irrallisena, omana kantanani sanoisin jopa, että vaikkapa näiden kirjojen lukeminen saattaisi vaikuttaa niin nuorten kuin aikuistenkin asenteisiin tehokkaammin kuin ilmastolakot, jotka tänä päivänä näyttäytyvät omissa silmissäni poliitikkojen vallankäytön välineiltä, joilla kansalaiset ja aivan erityisesti nuoriso pannaan sopivasti vaalien alla tekemään työ, joka kuuluisi poliitikoille itselleen, ja samalla kalastellaan ääniä monenlaisilla, usein valitettavan katteettomilla ja epärealistisilla lupauksilla. Massaliikehdintään yllyttämisellä pyritään luomaan illuusio vaikutusvallasta, jota kansalaisilla ja nuorisolla ei tosiasiassa ole, vaan vaalien jälkeen lupaukset unohtuvat tai vesittyvät, eikä tälle kukaan mahda mitään. Mutta tästä asiasta saa tietenkin olla mitä mieltä itse kukin tahtoo. 

Kuten jo aiemmin kirjoittelin, mielestäni luonto on täällä Päijät-Hämeessä jonkin verran köyhtynyt. Jotkut yksittäiset lajit tuntuvat vallanneen itselleen elintilaa muiden kustannuksella. Näin tapahtuu tietenkin aina luonnossa, mutta syystä tai toisesta olen kiinnittänyt tilanteeseen aiempaa enemmän huomiota. Saattaa olla, että yhtenä syynä on ollut edellisen kesän piinaava helle, josta luonto ei ole ehkä täysin toipunut, ja jota tilannetta nyt alkanut hellekausi ei ainakaan helpota. Yritän silti luottaa luonnon taipumukseen korjata itseään ja palata tasapainoon. 

Luonnon estetiikka -teos johdatti minutkin pohtimaan omaa suhdettani luontoon. Kuten jo kerroin, yritän olla luottavainen, luotan siihen, että valta turmelee, ääri-ilmiöt kaatuvat omaan mahdottomuuteensa ja paha saa palkkansa. Näin ainakin käy hyvissä tarinoissa. 

Luonnon estetiikalla tarkoitetaan - näin ainakin itse tulkitsin - luontoa paitsi toimintaympäristönä, myös aistihavaintojen lähteenä. Esteettinen kokemus ei tarkoita pelkästään luonnon kauneutta, vaan luonnon kokonaisuutta, joka ei ole kaikilta osiltaan edes miellyttävä ihmisen näkökulmasta. Luontoon kuuluvat olennaisena osana myös epämiellyttävät, rujot ja kammottavatkin asiat ja ilmiöt. 

Tarja Rannisto mainitsee teoksessaan vuoropuhelun luonnon kanssa, luonnon tasavertaisena keskustelukumppanina. Tähän sisältyy sekä fyysinen että henkinen elementti. Paljon luonnossa liikkuvat tunnistavat oman luontosuhteensa ehkä helpommin kuin he, jotka viettävät vähemmän aikaansa luonnon helmassa. Luontosuhdetta voidaan tarkastella neljän näkökulman kautta: avoimuus, pyyteettömyys, rehellisyys ja sensitiivisyys. 

Avoimeen suhtautumiseen sisältyy mm. kyky toiseuden kohtaamiseen, ja avoimuus on oleellinen myös vieraan kulttuurin kohtaamisessa. 

Itse näkisin tämän niin, että kun ihminen menee luonnon helmaan, esimerkiksi suureen metsään, hän todella siirtyy tavallaan toiseen kulttuuriin. Ympäristön kieli ja merkitykset muuttuvat. Ainakin kaupunkilaisen osalta lienee paljolti näin. Toimintaympäristö on hyvin erilainen metsässä kuin suurten katujen viidakossa, mutta kuitenkin tietyt samanlaiset lainalaisuudet pätevät molemmissa. Ihmisen on syytä pitää mielensä alati avoimena, jotta löytäisi nämä yhtäläisyydet, ja samalla tuttuuden ja tunnistettavuuden kahden eri ympäristön välillä. Ennakkoluulottomuus ei ole kaikille synnyinlahja, mutta uskon, että yhtäläisyyksien löytämiseen eri ympäristöjen välillä voi kulkija myös harjaantua, vaikkapa juurikin liikkumalla paljon ja mieluiten erilaisissa ympäristöissä, ja yrittämällä aistia ja kokea luontoa kaikilla aisteillaan. 

Pyyteettömyyden tärkeyttä luontosuhteessa ei voi liikaa korostaa. Tarja Rannisto viittaa viime vuosina yleistyneeseen elämysmatkailuun. Luontomatkailijat odottavat saavansa luonnolta ikään kuin vastineeksi ihanan elämyksen. 

Itse näkisin tämän niin, että vaihdantatalouden kasvattina ihminen odottaa ansaitsevansa palkkion omien ponnistelujensa perusteella. Luonto nähdään mielikuvituksessa palveluna, jonka tuottaa kulkijalle ympäristö, maailma, maailmankaikkeus. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jokainen ihminen vastaa itse elämyksestään. Jos kulkija on harjaantunut aistimaan ja kokemaan luonnon ihmeitä, hän ymmärtää, että nämä ilmiöt, jotka tuottavat hänessä tunne- ja aistielämyksen, ovatkin vain osa luonnon tavanomaista toimintaa, luontokappaleiden elämää, jonka tämä kulkija on oppinut etsimään, löytämään ja tunnistamaan. Ne eivät ole luonnon erityisesti tätä kulkijaa varten järjestämiä esityksiä. 

No, taidan taas tapani mukaan yksinkertaistaa ja kärjistää, mutta siitä huolimatta toivon, rakkaat lukijat ja kanssaulkoilijat, että tekin innostuisitte pohtimaan omaa suhdettanne luontoon, ja asemaanne osana luontoa. Ei pelkästään siksi, että se ympäristösyistä on välttämätöntä, vaan myös siksi, että... niin, ehkä tämän lauseen voi jokainen päättää omalla tavallaan. 

Yksi esteettinen luontoelämykseni on ollut tänä kesänä se, kuinka nokiperhoset ovat vallanneet mökkitontin. Olen kaiholla ja surulla pannut merkille, että aiemmin runsaslukuiset sitruunaperhoset ja sinisiivet ovat vähissä, mutta sen sijaan noita tummia ja toisinaan pelottomilta vaikuttavia olentoja liihottelee kaikkialla ikään kuin pieninä koplina. Tosin näiden koplien näennäinen sopu saattaa milloin tahansa päättyä villiin ilmataisteluun, jolloin ne pyörivät kiivaasti toistensa ympäri, ja tilanne päättyy monesti siten, että kaikki pyrähtävät omiin suuntiinsa, eivätkä enää palaa. 

Tosiasiassa ne saattavat vain päätyä sattuman oikusta ja ilmavirtausten takia samalle niitynkaistaleelle, ja heti toisensa havaittuaan käynnistävät mahtavan reviiririidan. Mutta omaa luontokokemustani ja mielikuvitustani ruokkii enemmän lapsellinen käsitykseni jonkinlaisesta yhteistyöstä nokiperhosten kesken. Minusta nokiperhoset ovat paitsi kauniita, myös kiehtovia synkeän olemuksensa takia. Ne ovat perhosmaailman akrobaatteja, vahvoja, notkeita ja nopeita lentäjiä.

IMG_5937.jpg

En tiedä, miltä nokiperhonen tuoksuu tai maistuu, mutta olen ollut havaitsevinani, että lintujenkin on toisinaan vaikea saada niitä kiinni hyvistä yrityksistään huolimatta. Siitä päättelen nokiperhosen olevan tavoittelemisen arvoinen saalis.

En tiedä, ovatko ne yhtä kestäviä lentäjiä kuin sitruunaperhoset, joiden olen joskus havainnut lentävän mökkirantaamme vastarannalta, usean sadan metrin päästä, uhmaten tuulta ja saalistajia. Ilmataisteluissaan lajitovereiden kesken nokiperhoset suorittavat joka tapauksessa näyttäviä manööverejä. 

Olen yrittänyt kerätä kuvasarjaa nokiperhosista. Niillä on jokaisella yksilöllinen kuviointi siivissään, ja arvatenkin kuviovariaatioita on loputon määrä. En ole saanut kaikkia yhteen kuvaan, enkä aina yhtäkään kaikkiin kuviin, joten nappasin nämä kaikki kuvat yhdestä ja samasta, puuhiinsa hetkeksi uppoutuneesta perhosesta. 

IMG_5924.jpg

IMG_5926.jpg

IMG_5927.jpg

IMG_5928.jpg

IMG_5931.jpg

Ehkä ensi kesänä sinisiipi ja sitruunaperhonen tekevät paluun.

 

 

 

 

keskiviikko, 17. heinäkuu 2019

Osittainen kuunpimennys 16. - 17.7.2019

Muistaako joku vielä verikuun viime kesältä? Samasta ilmiöstä saatiin nauttia myös tämän vuoden tammikuussa.

Viime yönä nähtiin taivaalla osittainen kuunpimennys, ja Kuumme oli n 57 %:sesti Maan varjon pimentämä. 

Koska sääennuste lupasi yöksi melkein selkeää taivasta, päätin toiveikkaana valvoa ja yrittää napata edes muutaman kuvan tuosta taivaallisesta näytelmästä. Osittainen kuunpimennys olisi syvimmillään ennakkotietojen mukaan noin puoli yhden maissa yöllä.

Niinpä asettauduin heti yhdentoista aikaan illalla järven rantaan asianmukaisesti varustautuneena. 

67110866_3302747553083657_70038452946264

Yö oli viileä, jollei kylmä, ja hyttysiä oli liikkeellä sankoin joukoin. Niiden torjuntaan on paras apu vanha kunnon ohvi, jolla marinoin vaatteeni ja aivan erityisesti Fidel-mallisen lippalakkini. Erityisen tärkeää on suojata lipan alaosa, jolloin itikat pysyvät poissa kasvojen edestä ja silmiltä. Hyttysenpurema silmäluomessa on ikävä kesämuisto. Peitteen tarkoitus oli lähinnä toimia pehmusteena rosoista kalliota vasten, mutta toimisi se myös hyttysten torjunnassa äärimmäisenä keinona. Viinin tarkoitus oli... noh, viihdyttää. Ennakoin edellisen kuunmetsästysreissuni perusteella, että saisin istua kalliolla hyvän tovin.

Kuten jo kerroin, noin yhdentoista aikaan Kuu pilkisti ujosti vastarannan metsän latvusten lomasta. Silloin pimennys oli jo alkanut, mutta Kuu oli sen verran pilvien peitossa, että näin vain kuparinhohtoisen, oranssin kajastuksen. Kiertolaisemme kuitenkin kohosi hiljalleen taivaankannella, ja koska sää oli luvatusti melkein selkeä, pimennystä oli suorastaan nautinto seurata paljain silmin. Saattaa olla, että tilanteen viihdyttävyyttä tehosti myös jääkylmä valkoviini. 

IMG_5802.jpg

Kuun noustessa oli lopulta pakko vaihtaa paikkaa kalliolla. Päädyin samaan tarkkailupaikkaan kuin viime kesänä, ja sieltä olikin hienosti esteetön näköala.

Seuraavaksi hieman kuvasatoa. Pahoittelen kuvien huonoa laatua, mutta pienellä hassulla pokkarikamerallani en osaa tämän parempia yökuvia (ainakaan vielä) ottaa, enkä ehtinyt etsimään internetin ihmemaailmasta mitään vippaskonstejakaan, vaikka tiedän sellaisia olevan, myös helposti kotoisin välinein toteutettavia. Myös valotus vaihtelee kummallisesti, koska otin kuvia erilaisilla valotustasoilla löytääkseni tilanteeseen parhaan, mutta tuloksena on nyt kuvia, jotka näyttävät olevan otettu aivan eri päivinä, koska en viinin maistelultani ehtinyt painaa mieleen, mikä olikaan ollut se aiempi valotustaso, joka oli itse asiassa ollut ihan hyvä, mutta josta kuitenkin kuvittelin löytäväni paremman tason. Kuvat on siis otettu noin klo 23 - 02. Niistä toivottavasti välittyy teille, rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, se, miten Kuu lipuu taivaalla vastapäisten saarten yli, samalla kuin Maamme varjo vyöryy vasemmalta oikealle Kuun yli.

IMG_5808.jpgIMG_5826.jpgIMG_5848.jpgIMG_5876.jpgIMG_5895.jpg

Kuun saavutettua taas oman muotonsa, kömmin väsyneenä, ohvilta ja viiniltä haisevana takaisin mökkiin, vaikka yö oli vielä nuori ja kaunis myös täällä Maan kamaralla. 

IMG_5793.jpg

 

 

 

maanantai, 15. heinäkuu 2019

Paluu catwalkille

Loma on pyörähtänyt käyntiin ja uusille lenkkivarusteille on ollut käyttöä. Kevensin lomakassaa vielä juuri ennen mökkimaisemiin poistumista sen verran, että investoin uusiin Salomon XA Pro 3D -kenkiin, joista arvelin olevan hyötyä metsässä rämpiessä. Olen tuon kenkämallin uskollinen fani. Nämä ovat jo kolmanteni.

Sää on ollut viileä, jollei jopa kylmä, osittain pilvinen, mutta toisaalta melko poutainen. Toisin sanoen juuri minulle sopiva lenkkeilykeli. Ymmärrän, että monet teistä, rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, toivoisitte jo kesähelteitä ja auringonpaistetta. Näitä minäkin toivoisin sikäli, että lämpö kohentaisi järviuintikelejä. Kaiholla muistelen viime kesän pulikointejani. Auringonpalvoja en ole eikä sellaista minusta tule niin kauan, kuin kutiseva ja kirvelevä aurinkoihottuma sulostuttaa elämääni. Mutta tunnen teidän muiden puolesta tietenkin iloa siitä, että ainakin tämänpäiväisten säätietojen mukaan lämpöä ja aurinkoa olisi piakkoin luvassa. Ehkä jo huomenna.

Mökkimaisemissa lenkkeilyreittini ovat olleet melko yksipuoliset parina viime vuotena, koska pääväylää eli Kouvolantietä on linjattu uudestaan ja tietyömaan työkonerallin sekaan ei ole pienellä kulkijalla ollut menemistä. Rekkarallikaan ei ole juuri vähentynyt. Työn pitäisi valmistua tämän vuoden lokakuussa, ja juuri nyt tilanne on jo aika hyvä jalankulkijan näkökulmasta. 

Mutta koskaan ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vallitsevassa tilanteessa olen joutunut olemaan sinnikäs ja etsimään lähimaastoista polkuja ja metsäautoteitä, joita pitkin on turvallista vaeltaa. Pari mielenkiintoista ja sopivan mittaista pyörähdystä olen löytänyt. Tulevina vuosina ne tuovat vaihtelua nykyisiin reitteihini, jotka kulkevat suurelta osin Kouvolantien catwalkilla, jonka senkin turvallisuus remontin jälkeen toivottavasti paranee.

Luontohavaintoja olen tehnyt jonkin verran. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että joko viimeaikaisen kylmyyden tai viime kesän kuumuuden takia mökkiseudun luonto on hieman köyhtynyt. Kukkien ja hyönteisten kirjo on kaventunut. Voi toki olla, että havaintosilmäni ei vielä ole täydessä kesäterässä, vaan harjoitusta vailla. Toisaalta muutkin perheenjäsenet ovat tehneet samankaltaisia havaintoja.

Tyhjiä metsät ja tienpientareet eivät kuitenkaan ole. Tuonnempana tästä todisteita.

Eräs havainto, jonka yhä uudelleen joudun tekemään on, että yleensä kannattaa noudattaa alkuperäistä reittisuunnitelmaa.

Toissapäivänä lähdin metsätaipaleelle tarkoituksenani käydä tarkastamassa jo tutuiksi käyneet kohteet, joissa olen yleensä onnistunut löytämään jotain kiinnostavaa. Napsin kuvia kukista ja perhosista ja muista luonnon ihmeistä.

IMG_5748.jpg

Perhosia oli paljon liikkeellä ja jotkut suostuivat jopa hieman poseeraamaan. Pahoittelen rakeisia kuvia, pokkarini zoomi kaipaisi enemmän valoa lähikuvissa. 

Näitä oli paljon! Nokiperhosia, oletan. Jokaisella oli omanlaisensa siipitäplät. Tummat osat olivat joillakin aivan sysimustia.

IMG_5740.jpg

IMG_5781.jpg

Täpläperhosten lajia tämäkin varmaan, en osannut määrittää tarkemmin. 

IMG_5743.jpg

Tämä perhonen oli erityisen hieno. Sen siipien kärkiväli oli ehkä 6-7 senttiä. Kyseessä lienee keisarinviitta.

IMG_5796.jpg

Muurahaispesä aluillaan. Korkeutta pesällä oli ehkä parikymmentä senttiä. 

IMG_5773.jpg

Kellot keinuivat tuulessa. 

IMG_5779.jpg

Pienellä hakkuuaukiolla oli päätetty säästää linnunpönttöpuu.

IMG_5783.jpg

Kenen asumus lienee?

IMG_5756.jpg

IMG_5757.jpg

Erilaisia kääpiä on vanhassa metsässä paljon.

IMG_5763.jpg

IMG_5767.jpg

IMG_5768.jpg

Reitin päätepisteessä Kouvolantien varrella pysähdyin tarkkailemaan liikennevirtaa. Työmaalla on käytössä liikennevaloja ja pysähdykset saattavat tuottaa sopivia taukoja liikenteessä, jolloin nopealiikkeinen vaeltaja ehtisi kipittää muutaman sata metriä hiljaista, rekka- ja työkonerallitonta tietä pitkin. Siinä seisoskellessani ja vettä hörppiessäni katseeni osui korkeaan kallioon, jota olen monesti niinikään samassa kohdassa tuijotellut. Houkuttaisi nimittäin kiivetä sen huipulle. Etsin katseellani sopivaa reittiä. Kävelin hiljalleen metsäautotietä takaisin päin ja kartoitin pusikosta kohtia, joista voisi päästä läpi, kiertäen samalla jyrkänteen juurella kuplivan suon. 

Yhtäkkiä huomasin, että tuossahan on reitti! Ei ihan suora, eikä todellakaan vaivaton, mutta kuitenkin kokeilemisen arvoinen. Mietin pari sekuntia. Olin ilmoittanut kotiväelle palaavani lenkiltä tiettynä kellonlyömänä. Kallion huiputukseen tuhrautuisi väkisinkin aikaa. Punnitsin mielessäni, kannattaisiko kotiväelle ilmoittaa, että myöhästyn kotiinpaluusta siksi, että sain päähäni lähteä kiipeämään kallionjyrkänteelle yksinäni ja ilman kiipeilytaitoja. Järkevä ihminen tietenkin tekisi näin. Mutta minä ajattelin, että yritän kiivetä nopeasti. 

Sukelsin pusikkoon ja ennen pitkää seisoin jyrkänteen juurella. Se oli kaunis, suojainen ja juuri sillä hetkellä aurinkoinen rotko, täynnä kukkia ja perhosia. Kallion vieressä oli taianomaisen hiljaista, ikään kuin ikivanha kivimassa imisi itseensä ympäröivät äänet. Ei ihme, että muinaisina aikoina suuria kivimuodostelmia pidettiin pyhinä paikkoina monissakin eri kulttuureissa. Tämä kallio tuntui huokuvan lämpöä, viisautta ja turvaa.

Rämmin rotkossa parikymmentä metriä, kunnes löysin kohdan, jossa seinämässä oli niin paljon porrastuneita kohtia, että päätin yrittää kiivetä ylös. Hirveällä ähellyksellä, hyttysiä ja kärpäsiä suustani syljeskellen, hien kirvellessä silmiä pääsin hitaasti eteenpäin. Kävelysauvoista ei ollut todellakaan hyötyä, ja kirosin päätöstäni ottaa ne alun perinkään mukaan. Yleensä kuljetan niitä metsäkävelyilläni vain käärmeiden varalta. Korkeassa heinikossa kävelysauvalla voi tunnustella maaston muotoja ja samalla koputella käärmeitä hereille, jotta ymmärtävät livahtaa tieltäni pois. 

Viimein pääsin tasaiselle kohdalle, josta oli enää vain lyhyt matka kallion huipulle. Pysähdyin suuren kiven päälle tasoittamaan hengitystä ja ihailemaan maisemaa, joka oli palkinto kovasta uurastuksestani. 

20190712_142535_Moment.jpg

Hörppäsin vettä ja huilasin hetken, kunnes kellon mukaan näytti olevan parasta lähteä paluumatkalle ja vähän äkkiä, tai joutuisin selittelemään edesottamuksiani. 

Tuloreittiä en uskaltanut keppeineni lähteä alaspäin, vaan ajattelin löytäväni vielä loivemman reitin kallion toiselta puolelta. Useinhan korkeatkin kalliot ovat Salpausselän pohjoispuolella toiselta puoleltaan jyrkkiä ja toiselta loivempia. Niin tämäkin oli. Laskeuduin alas ja päädyin pienelle hakkuuaukiolle, jossa maasto oli järkyttävän vaikeakulkuista. Aurinko oli juuri silloin päättänyt paahtaa täydeltä terältä ja ilma oli sakeanaan paarmoja. Hiki liimasi paidan ja trikoot ihooni ja tämän nuo pikku perkeleet panneet merkille. Ilma tuoksui rutikuivilta havuilta ja metsämaalta. Aukion kiertäminen olisi taas vienyt kallisarvoista aikaa, joten päätin puskea läpi vaan. 

Kivikoissa ja heinikoissa ja metsätyökoneiden renkaiden ruhjomissa kuopissa rämpiessäni kulkeuduin hieman väärään suuntaan, ja lopulta jouduinkin palaamaan lähes samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Päätin vielä yrittää kiertää vasemmalta, koska suuntavaistoni mukaan sitä kautta pääsisin takaisin Kouvolantien varteen. Tämä oli virhe. Päädyinkin suon laidalle, joka näytti jatkuvan loputtomiin niin oikealla kuin vasemmalla. Vaihtoehtona oli siis palata taas takaisin tai sitten puskea suosta läpi. En sano, että olisin tuntenut pienintäkään epätoivoa, mutta kieltämättä ajan kuluessa koko ajan nopeammin (niin kuin aika aina tällaisissa tilanteissa kuluu), hyttys-, kärpäs- ja paarmaparvien suristessa yhä verenhimoisemmin pääni ja trikoiden verhoamien jalkojeni ympärillä, tunsin olevani pieni, heikko ja väsymään päin. Vesi oli loppumassa. Aurinko paahtoi päälakea. Vedin pari kertaa syvään henkeä. Pääsisin pois vain kävelemällä. Siispä ala kävellä, köntys.

Tai no, kävelyksi ei etenemistäni oikein voisi kutsua. Se oli harppomista, rämpimistä, konttaamista ja kaatuilua. Paikalla oli tehty metsätöitä ja maahan oli jätetty runsaasti oksia, rungonpätkiä ja risukasoja. Suo ei ollut märin mahdollinen, mutta plutasin uudet, hienot kenkäni pariinkin kertaan upottaviin lammikoihin. Eipä tarvitse näitäkään enää jännittää, ajattelin. Tarkistelin puhelimen karttasovelluksesta suuntaa muutamaan otteeseen, mutta minua kuvaava sininen pallukka näytti kelluvan tyhjän päällä. Kouvolantietä kuitenkin lähestyin, hitaasti mutta varmasti. 

Yhtäkkiä pulpahdin pusikosta keskelle samaa metsäautotietä, jolta olin alun perin poikennut kalliolle. Helpotus oli melkoinen. Lähdin kävelemään kohti kotia niin reippaasti kuin jaloistani pääsin. 

Seuraavalla lenkillä pysyttelin tiukasti kartalla. Kuljin sen aikana pitkän pätkän Kouvolantietä ja osoittautui, että teoriani liikennevirtojen vuorovesiaalloista pitää paikkansa. 

 

 

 

tiistai, 9. heinäkuu 2019

Villi ja vapaa purtsikalla

Kevään ryskäyskät on selätetty ja kesäloma alkanut. 

Loman ensimmäinen lenkki suuntautui pitkästä aikaa Paloheinään ja siellä 7,5 km:n pururadalle. Sää oli viileä ja pilvinen mutta poutainen, toisin sanoen juuri sopiva metsässä samoilua varten. 

Otin käyttöön upouudet lenkkeilyvarusteet, joilla lahjoin itseäni loman kunniaksi siinä toivossa, että myös käyttäisin niitä. Hankin itselleni muutaman treenipaidan sekä kahdet eripituisilla lahkeilla varustetut trikoot (irvileuoille tiedoksi, että lahkeet olivat tietenkin keskenään samanmittaiset). Suomen kesässä tarvitaan yleensä aina myös pitkähihaista paitaa, joten ostin sellaisenkin. 

Läksin sauvojen kanssa marssimaan kohti pohjoista. 

Eilinen koelenkki pitkän tauon jälkeen osoitti, että kunto on hieman heikentynyt alkukevään ryskäyskiä edeltävään aikaan verrattuna, mutta jalka nousee kuitenkin vielä suht reippaasti. Nyt lomalla on aikaa treenata.

Saavuin Paloheinään ja huomasin, että golfkentällä oli suorastaan poikkeuksellisen paljon väkeä. Olisiko huono lomasää houkutellut ihmiset terasseilta harrastusten pariin. Tosin on golfkentälläkin terassi. Kyltin mukaan jopa avoin kaikille. 

En kuitenkaan mennyt terassille, vaan sukelsin metsään.

Pururadan tuoksu nostattaa aina muistojen tulvan mieleeni. Lukemattomat kerrat olen Paloheinän reiteillä rämpinyt, milloin sateessa ja tuulessa, milloin helteisemmässä säässä. Pururata oli tärkein treenimaastoni, kun harjoittelin Vaajakosken maastoultria varten. 

Purukate on nyt todella hyväkuntoinen, liekö uusittu hiljattain. Metsässä oli rauhallista ja viileää, jokunen lintukin jaksoi vielä laulaa. Sauvojia ei ollut liikkeellä mitenkään jonoksi asti, joten nautiskelin ja etenin rauhallista, omaa tahtiani jylhiä, ikivanhoja kuusia ihaillen. Hötkyillä ehdin myöhemminkin.

IMG_5714.jpg

IMG_5715.jpg

IMG_5717.jpg

Komeita muurahaiskekoja oli rakennettu. 

IMG_5716.jpg

Kesäkuun kukkapaljous on jo mennyttä, mutta vihreää kauneutta on edelleen runsaasti, kiitos riittävän kosteiden kelien. Kielon lehtiä ja ketunleipiä.

IMG_5718.jpgIMG_5720.jpgIMG_5723.jpg

Erikoisen näköistä sammalta tai jotain päälliskasvia kasvoi suuren kiven päällä, muistutti enemmänkin levää. 

IMG_5729.jpg

IMG_5726.jpg

Kivikasvoksi ristimäni siirtolohkare oli paikoillaan ja näytti yhtä yrmeältä kuin aina. 

IMG_5732.jpg

Paloheinän huipun rinteillä horsmat kukkivat. 

IMG_5734.jpg

Heinäkuu on eläinlasten bongauksen aikaa. Viikonloppuna olimme kesämökillä, ja saimme seurata, kun mökin päädyssä olevan pesän jälkikasvu oli juuri lähdössä omille teilleen. Yksi poikanen päätyi lentoharjoituksiensa lopuksi kuistin aidalle pitämään lepotaukoa. Ei suostunut hymyilemään, mutta katsoi sentään kameraan. En viitsinyt maanitella pitkään, vaan jätin kaverin omiin oloihinsa. Tunsin myös emolintujen tuiman katseen niskassani.

IMG_5701.jpg

Tämä hauraan oloinen olento seisoi Arabianrannassa rantakivellä eilen. Se oli niinikään emolintujensa tiukassa tarkkailussa. Lähistöllä mekasti hanhiparvi.

IMG_5707.jpg

IMG_5708.jpg

Kottaraisparvi oli myös laskeutunut Arabianrannan nurmikoille etsimään syötävää ja puuhailemaan kuka mitäkin. 

IMG_5712.jpg

IMG_5711.jpg