tiistai, 31. heinäkuu 2018

Kuuhulluuden jälkimaininkeja sekä uintiharjoitusten jatkuvuudesta

Verikuu on jo painunut mediassa unholaan, mutta minun mieltäni ei tuo ilmiö vielä ole lakannut kiehtomasta. 

Jostain syystä tuntuu, kuin olisin päässyt lähemmäksi tuota ainoata kiertolaistamme, kun näin sen ensi kertaa ikään kuin se olisi yllätetty alastomana ja punoittavana, mutta samalla ylväänä ja yksinäisenä kuin häväisty diiva, jonka edestä verhot yllättäen putoavat. 

Se ilmaantui taivaalle vasta, kun yleisö oli jo enimmäkseen poistunut. Se oli luvannut saapua paikalle, ja niin se myös saapui, vaikka viime tingassa. Se veti käänteisen striptease-esityksensä alusta loppuun ammattilaisen ottein. Ei ole sen syytä, että amatöörikuvaajan otokset ovat rakeisia ja valotus pielessä. Se näytti kauneimmat piirteensä heille, jotka olivat vaivautuneet odottamaan. 

En voi olla lisäämättä vielä yhtä kuvaa, jossa näkyvät enää vain hieman pimentynyt Kuu sekä kiertolaiskollegamme Mars sopuisasti allekkain. 

IMG_4481.jpg

 

 

Kuun edesottamuksia, siinä kuin mitä tahansa muitakin elämän problematiikkoja, on kenties hedelmällisintä pohtia liikunnan aikana. 

Uintiharjoitukset ovat ainakin minulle varsin vaativia liikuntasuorituksia, mutta kun treenin syrjään on vihdoin päässyt kiinni, voi mietiskeleminen uinnin aikana jopa auttaa rentoutumaan. Mielestäni uinnissa tärkeintä on juuri kyky rentoon tekemiseen, ja tässä toki onnistuu sitä paremmin, mitä useampia toistoja on takana. 

Olenkin vakavasti pohtinut, pitäisikö mökkilomalla hyvin alkanutta uintikautta jatkaa kotikaupungissa. Tämä tarkoittaisi, että ainakin syksyn tullen olisi siirryttävä uimahalliin. Vielä nyt loppukesästä meressä voi uida, mikäli sinilevätilanne antaa myöden. Ajatuskin uimahallin ahtaista radoista, joissa hitaiden uimareiden radallakin olisin kaikkein hitain tien tuke ja rasittava mieliharmi, tuntuu puistattavalta. Voisinko todella nauttia uimisesta noissa olosuhteissa, vietettyäni kesällä aikaa raikkaassa, lämpimässä järvivedessä, kuikkien, uikkujen ja pikkukalojen seurassa, aivan ypöyksin, koko suuren, kimmeltävän järvenselän levittäytyessä ympärilläni? 

Toinen miettimisen arvoinen seikka on, onko minusta lopultakaan välineurheilijaksi. Jos haluaisin jatkaa avovedessä uimista, olisi välttämätöntä hankkia märkäpuku. Lisäksi uimari tarvitsee monenmoista muutakin pientä tarviketta, matkan mittaamiseenkin olisi oltava omat härvelinsä. 

Saattaisi mennä liian totiseksi minulle, jolle puolet liikunnan ilosta antaa se, että voin vain hypätä järveen ja lähteä uimaan, oli edes uimapukua tai ei. Uimalasit hankin tosin jo, ja olen harkinnut myös snorkkelia. Niin ja räpylät... 

 

20180721_144359.jpg

 

lauantai, 28. heinäkuu 2018

Kuunpimennys

Perjantai-iltana oli odotettavissa Suomessa harvinainen luonnonilmiö, nimittäin täydellinen kuunpimennys, jonka täydellisen vaiheen arvioitiin kestävän jopa tunnin ja 43 minuuttia. Kyseessä olisi tämän vuosisadan toiseksi pisin täydellinen vaihe. Pimennyksen oli määrä alkaa klo 22.30 ja päättyä klo 00.13.

Heti kymmenen jälkeen illalla järvenselälle lipui kymmenkunta venekuntaa toiveikkaita kuuhulluja, mukanaan lapset, koirat ja uskoisin kuulleeni myös eväspapereiden rapinaa ja viinilasien kilinää. Varmaankin kuunpimennys on suonut monelle hyvän syyn avata vielä yksi pullo kylmää valkoviiniä kuuman päivän päätteeksi. Niin minäkin tein.

Oma sotasuunnitelma oli asettautua järven rantakalliolle kameran, huovan, viinilasillisen ja Punkki-Ässän kera (siitäkin huolimatta, että radiossa oli juuri kerrottu kuuman ja kuivan kesän karkottaneen punkit maan alle). Rantakalliolta näkee suoraan kaakkoon, joka olisi illan oikea suunta. 

Tähyilin mökin kuistilta kaakkoon heti myöhäisillan saunasta palattuamme, mutta taivas oli helteisen päivän jäljiltä autereinen ja vaikutti pahasti siltä, että Kuu jäisi sen peittoon. Järvenselällä sitkeimmät jaksoivat odottaa noin varttia yli yhteentoista, pienin pikkuväki oli viety nukkumaan jo puolta tuntia aiemmin. 

Istahdimme a-miehen kanssa kuitenkin vielä kuistille päivystämään drinkkeinemme. Ja kas, kärsivällisyys palkittiin. Yhtäkkiä havaitsin rantamännikön oksien lomasta, että Kuu oli vihdoin noussut autereen yläpuolelle ja loisti verenkarvaisena, tosin pienempänä kuin olin odottanut. 

IMG_4408.jpg

 

Keräsin nopeasti kamppeeni ja muistin hälyttää jälkikasvunkin. Riensimme rantaan ihailemaan ilmiötä.

En tiedä, kuvittelinko vain, mutta mielestäni tuo hetki oli maaginen, hiljainen ja keskittynyt. Tavallisesti yöaikaan mekkaloivat vesilinnut olivat vaienneet. Tuntui, kuin luonto olisi pidättänyt hengitystään.

Jälkikasvu poistui hyttysten ajamana takaisin mökkiin saatuaan kuvansa, mutta minä jäin suunnitelman mukaisesti seuraamaan pimennyksen vaiheita. Sainpa muutaman otoksenkin, joiden huonoa harrastelijan laatua ja valotusta pahoittelen jo etukäteen. Minulla ei ole käytössäni yölliseen tähtitaivaan kuvaamiseen tarvittavia välineitä, vaan räpsin otoksia käsivaralta ja kameran valmiilla asetuksilla. Olen yrittänyt kuitenkin hieman muokata kuvia selkeämmiksi. 

 

IMG_4410.jpgIMG_4423.jpgIMG_4427.jpgIMG_4431.jpgIMG_4432.jpgIMG_4438.jpg

Pimennyksen loppuvaiheessa näkyviin tuli myös tähän aikaan vuodesta harvinaisen suurena ja hehkuvan punaisena näkyvä Mars. Horisontin reunassa näkyvä punainen piste on linkkitornin valo. 

IMG_4470.jpg

 

 

 

keskiviikko, 25. heinäkuu 2018

Lahjaton treenaa

Hyljekelluntaharjoitukset etenevät ja harjoitus tekee - jollei mestaria niin konkarin. Uskoisin, että olen eniten tällä järvellä hyljekelluntaharjoituksia suorittanut henkilö. 

Vaikka hyljekellunta on hyvää ja laadukasta kuntoilua, keho kaipaa välillä muitakin ärsykkeitä. Niinpä olen välillä pulahtanut järveen myös vesijuoksu- ja uintitreenejä varten. Vesijuoksuvyössäni on ylimääräisiä kellukkeita, joten sen kanssa voi tehdä kaikenlaisia harjoituksia ilman pelkoa uppoamisesta. Mökkimme sijaitsee pienellä niemellä, jota pääsee vesijuosten ja/tai uiden mainiosti kiertämään. 

Ikäviä seuralaisia vesijuoksu/uintiretkillä ovat erilaiset purevat ja verta imevät hyönteiset, mutta olen havainnut, että ne on helpointa pitää loitolla kapealierisen, kukkakuosisen hellehatun avulla. Lieri on alaspäin kallellaan niskan, silmien ja korvien päälle kuin paraskin potta. Jostain syystä edes muuten lähes epätoivoisen uhkarohkeat paarmat eivät uskaltaudu lentämään lierin alle.

Lähijärvemme on kohtalaisen syvä, ilmeisesti syvimmillään pohja muodostaa kymmenien metrien kanjonin. Niinpä myös erilaisia virtauksia riittää niin veden pinnalla kuin syvyyksissä, ja niitä on syytä kunnioittaa. 

Samoin on syytä kunnioittaa erään niemen kolkan kohdalla vastarannalla lomailevia naapureita. Itsekseen vedessä kelluva kukkahattu herättää heissä toisinaan ihmetystä. Juuri eilen pieni lapsiperhe oli kaikessa rauhassa uimassa järvessä, kun perheen isä kiinnitti huomion minuun. Hän lähti hitaasti kauhomaan kohti minua, mutta kun kohotin käteni tervehdykseksi, hän kääntyi takaisin perheensä luo. Kukkahattu on tarpeen myös varoittaakseni paikallisia veneilijöitä läsnäolostani. Kukkahattu on helpompi havaita vauhdin hurmassa kuin tumma päänuppi. 

Yöt ovat mökkiseudullamme olleet viime aikoina ns. trooppisia, eli lämpötila ei ole laskenut alle 20 asteen edes aamuyön pimeimpinä hetkinä. Nukkuminen on sujunut vähän niin ja näin, jos sitä hikisenä heittelehtimistä voi edes nukkumiseksi kutsua. Aamut ovat venyneet pitkiksi, kun yöllä on ollut keksittävä muuta puuhaa. 

Olenkin viihtynyt mökin nurkilla pimeän tultua. Kuiva ja lämmin yö suosii kaikenlaisten yöperhosten, hämähäkkien ja muiden mönkiäisten tarkkailua. Ne ovat sankoin joukoin liikkeellä ja hyvin aktiivisia. Perhoset ja sääsket pyrkivät kohti kuistin yövaloa, ja hämähäkit puolestaan kutovat valon piiriin verkkojaan saalistaakseen pahaa-aavistamattomia yön kulkijoita. Luonnossa on joskus julmaa. Voi tietenkin kysyä, onko yövalon polttaminen tarpeen. Meidän tapauksessamme on. Pyrimme kuitenkin sammuttamaan sen aina, jos suinkin mahdollista. 

Hämähäkkejä pidetään tehokkaina ja tunteettomina tappajina, ja sitä ne varmaan ovatkin. Minusta ne ovat myös äärimmäisen kiehtovia eläimiä. Olen tarkkaillut niitä useana kesänä ja oppinut, että ne painiskelevat aivan samojen arkisten lisääntymis- ja selviytymisongelmien parissa kuin muutkin luontokappaleet. Verkkopyydyksen rakentaminen ja ylläpito vaativat tavattoman paljon työtä ja hämähäkit kutovat rakennelmiaan väsymättömästi, koneen lailla. Kun saalis käy pyydykseen, hämähäkki rientää piilostaan nopeasti paikalle ja rauhallisin liikkein, kiirehtimättä ja ilman minkäänlaista raivoa, viileän tietoisena ylivoimastaan käärii epäonnisen saalisotuksen seittiin ja tappaa sen. Jos saalista tulee paljon, seittinyyttejä kertyy verkkoon jopa useita odottamaan seuraavaa nälkää. Toisinaan käy kuitenkin toisin: saalis osoittautuukin saalistajaa vahvemmaksi, pyristelee pakoon ja mennessään rikkoo hämähäkin vaivalla kutoman verkon. Peli on reilu, hämähäkki nielee tappionsa ja ryhtyy kärsivällisesti korjaamaan verkkoaan, tai hylkää sen ja kutoo kokonaan uuden. Ja jää ehkä sinä yönä tai päivänä vaille ateriaa. 

Olen nappaillut paljon kuvia ja tässä teille, rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat sekä suuresti arvostamani juoksijat, muutamia harjoitelmia heinäkuisen yön ja päivän kulkijoista.

IMG_4155.jpgIMG_4158.jpgIMG_4171.jpgIMG_4181.jpgIMG_4195.jpgIMG_4239.jpgIMG_4335.jpgIMG_4342.jpgIMG_4370.jpgIMG_4373.jpgIMG_4376%20%282%29.jpg

 

perjantai, 20. heinäkuu 2018

Pystykelluntaa helteessä

Rakkaat lukijat ja kanssakuntoilijat, sekä te kaikki suuresti kunnioittamani juoksijat!

Jotkut teistä ovat kaiketi törmänneet internetin ihmeellisessä maailmassa videoon, jossa unelias hylje kelluu pystyasennossa hitaasti virtaavassa vedessä. Jos ette, niin tuo jollain tapaa hyvin lumoava pätkä löytyy täältä.

Koska kesälomaa on vielä runsaasti jäljellä ja terveys sekä järviveden lämpötila ovat sopivalla tasolla (+23 - +25 astetta yötä päivää), niin olen jostain, perimmältään itsellenikin tuntemattomaksi jääneestä syystä, yrittänyt itse toistaa tuon maagisen kellunnan. 

Tutkin videota ja mielestäni oivalsin, että näennäisesti täydelliseen liikkumattomuuteen perustuva kellunta ei kenties perustukaan täydelliseen liikkumattomuuteen, ja virran vietävänä olemiseen, vaan täydelliseen rentouteen ja paremminkin tunteeseen kuin järkeen vetoavaan raajojen saumattomaan työskentelyyn, jolla kehon asentoa ohjataan. Ainakin avovedessä kellutellessa asian täytyy olla näin.

Tuo video lienee kuvattu tarhaolosuhteissa ja saattaa - niin surullista kuin onkin - kuvastaa luontokappaleen pitkästymistä eikä rentoutumista. Niinpä on epävarmaa, onko kyseessä hylkeille luontainen käyttäytyminen. En osaa sanoa. Voin vain toivoa, että videopätkän pääosassa esiintyvä hylje edes jollain tavalla nauttii elämästään.

Joka tapauksessa itse toimintatapa kiehtoo. Hylkeellä raajat tarkoittavat sen kehon evämäisiä ja pyrstömäisiä ulokkeita. Ihmiskehossa ainoat edes etäisesti evää tai pyrstöä muistuttavat ruumiinosat ovat kämmenet ja jalkaterät. 

Mökkimaisemissa aikaa viettäessämme saunomme paljon. Niinpä harjoittelun tilaisuuksia on usein, koska tapanani on pulahtaa järveen aina löylytysten välillä. Lisäksi järvivesi on kuluvan hellejakson aikana lämmennyt jopa +25 asteen lukemiin, jolloin veteen voi kylmän veden pelkoinenkin upottautua kellumaan monta kertaa päivässä, jos vain sattuu huvittamaan. 

Harjoituksissani olen havainnut, että keskeisessä osassa on hengitystekniikka. Keuhkot täyteen ilmaa vetämällä ja sen jälkeen hengitystä pidättämällä voin pystykellua komeasti jonkin aikaa, mutta vääjäämättä ilmaantuu tarve puhaltaa ilma ulos. Silloin vajoan kuin kivi, kunnes taas vedän keuhkot täyteen, jolloin pulpahdan pintaan kuin korkki. Lopputuloksena on ongenkohomaista ylös alas pompahtelua, josta rentous ja kehonhallinta ovat kaukana. 

Siksipä ns. pinnallinen hengitys lienee avainsana, erityisesti nenän kautta toteutettuna. Pinnallinen hengitys on normaalitilanteessa huono ratkaisu, mutta jos tavoitteena on, että keuhkoissa on aina suunnilleen sama määrä ilmaa, se saattaa olla ainoa keino. Ongelmaksi muodostuu ihmisen luontainen paniikkialttius, kun hengitysilmaa ei ole riittävästi saatavana. Ainakaan totuttuun määrään verrattuna. Itse ainakin koen hapenpuutteen äärimmäisen ahdistavana tilanteena.

Mutta: kaikkeen voi harjaantua, kun vain malttaa harjoitella. 

Tänään pääsin lähelle onnistumista, kun vain maltoin aloittaa hitaasti. Kahlasin pläkätyynessä vedessä niin syvälle, että vain varpaankärkeni enää ulottuivat järven pohjakiviin, ja päästin itseni siitä rauhallisesti kellumaan. Vesi kohosi leuankärkeni tasolle ja kallistin päätäni vaistomaisesti taaksepäin. Liimasin käsivarret kylkiin ja ojensin jalkani ja selkäni niin suoriksi kuin mahdollista, sojotin kohti järven pohjaa pyrkien samalla pysyttelemään mahdollisimman rentona. Tein jalkaterilläni hidasta, kauhovaa liikettä, kuin kaksi peräsintä olisi heilunut vuoron perään. Sitten käänsin katseeni ihailemaan iltataivasta peittäviä pilviä ja yritin keskittyä hengitykseen.

Hengitin nenän kautta noin sekunnin mittaisin vedoin, pitäen vetojen välillä noin sekunnin tauon. On mahdotonta arvioida aikaväliä tämän tarkemmin, mutta lopputuloksena oli ymmärtääkseni melko pinnallista, nopeaa mutta riittävän syvää hengitystä. Muistin jopa pitää jalkaterät hitaassa, tasapainottavassa liikkeessä, ikään kuin ne olisivat olleet evät,  ja kuitenkin yritin rentouttaa koko vartaloni, olla jännittämättä yhtään lihasta.  

Hetken tunsin suorastaan zeniläistä rauhaa, kun valkoinen ruhoni lillui lämpimän järviveden pinnan tuntumassa tavoittelemallani tavalla, lähes ilman lihasvoiman apua. Tunsin peräti, kuinka jokin vedenalainen virtaus alkoi hitaasti pyörittää kehoani pystyakselinsa ympäri, melkeinpä samaan tapaan, kuin hylje videossa pyörii. Pidin katseeni taivaan sadepilvissä ja rantaviivan muodoissa ja koetin olla ajattelematta yhtään mitään.

Silmäkulmastani havaitsin, että lähikaislikossa asustelevan kuikkaperheen jäsen ui vaivihkaa paikalle. Se sukelsi pari lyhyttä sukellusta, tarkkaillen tilannetta myös pinnan tasolta, ja poistui sitten arvokkaasti takaisin kaislikon tuntumaan tunnistettuaan paikallisen valkoisen valaan, jonka toimintaan sillä ei tainnut olla mitään lisättävää.

Niin kauan kuin pystyin todella keskittymään maiseman tarkkailuun ja olemaan miettimättä happisaturaatiotani, kaikki sujui hyvin. Klaustrofobinen mielenlaatuni ei tässä tilassa selvinnyt paria minuuttia kauempaa, vaan sorruin heti ensimmäisen ahdistavan hetken saavuttua syvään hengittämiseen suun kautta, jolloin vaivoin saavutettu tasapaino järkkyi välittömästi. Pelkäsin pääni vajoavan pinnan alle. Jouduin potkimaan jaloillani ja kauhomaan käsilläni, jotta sain pystysuoran asennon säilymään. Hengitysrytmi oli kuitenkin pilalla ja pompin taas ylös alas kuin ongenkoho.

Mutta tämä ei ollut tässä, päätin uituani rantaan. 

 

 

 

keskiviikko, 8. marraskuu 2017

Marraskuun ulkoiluputkessa

Kuun vaihteessa liityin taas kerran somessa liikunnan iloa jakavan Marrasputkiryhmän seuraan. Kyseessä on jo perinteeksi muodostunut marraskuinen liikuntatapahtuma, jossa tavoitteena on harrastaa juoksua, kaikenlaista liikuntaa tai muuten vain ulkoilua joka päivä marraskuun ajan. Tavoitteena on kääntää vuoden pimeimmän ajan synkkyys voitoksi lähtemällä joka päivä ulos uhmaamaan väsymystä, ketutusta ja luovuttamisen tunnetta. Näin ainakin omalla kohdallani. Joku muu voi kuvailla omat tavoitteensa toisin sanoin. 

Olen mukana näistä ehkä kevyimmässä, muttei yhtään muita vähäisemmässä eli ulkoiluputkessa. Sääntönä on, että joka päivä on ulkoiltava vähintään 30 minuuttia. Vauhti, tyyli ja määrä ovat vapaavalintaiset, mutta aikarajoitus on tarkka. 

Kuluneen viikon aikana olenkin melko säntillisesti saanut tavoitteen täyteen ja vähän ylikin. Olen hölkkäillyt n. 40 - 80 minuutin lenkin muina paitsi kahtena päivänä. Olen pelännyt, ettei lonkkani kestäisi jokapäiväistä juoksemista, mutta nyt onkin osoittautunut, että kävely saattaa olla sille juoksuaskelta pahempaa myrkkyä. Kun nyt olen seitsemästä päivästä viitenä hölkkäillyt, lonkkani on täysin oireeton. 

Toki olen kiltisti venytellyt ja huoltanut kehoani, mutta silti. 

Pitkästä, pitkästä aikaa juokseminen tuntuu aika helpolta ja nautinnolliselta. En ole juuri kävelytaukoja pitänyt. Ylämäet olen kulkenut juosten tai pitkällä askelella harppoen. 

On lisäksi ollut hienoa havaita, että kehitystä tapahtuu. Juoksuaskel tuntuu päivä päivältä kevyemmältä, rutiininomaisemmalta ja joutuisammalta. Henki kulkee myös, tosin lievästi lääkityksellä tuettuna. 

Pari kolme viikkoa sitten havahduin nimittäin tietoisuuteen, että syysallergiani on jälleen palannut. Kutsun tuota tilaa syysallergiaksi paremman nimityksen puutteessa. 

Ensin en tyypillisesti aavistanut mitään. Olo oli vain tukkoinen, kurkku karhea, väsytti jatkuvasti ja lihaksista tuntui voima kadonneen. Mittailin kuumetta, mutta surkeasta voinnista huolimatta olin normaalilämpöinen. Töissä oli vaikeata jaksaa. Aloitin hengittämistä helpottaakseni kuurin kevätflunssasta yli jäänyttä tehokasta antihistamiinia sekä kortisonisuihketta ja kas, parissa päivässä olo parani kerrassaan dramaattisella tavalla. Ei se ollutkaan flunssaa, oli todettava. 

Teoriani on, että lenkkeily ja ulkoilu näin syksyn keskellä, kun joka paikka on täynnä maatuvaa materiaalia ja kaiken maailman itiöitä, pöpöjä ja hiukkasia, saan näitä aika voimakkaita allergiaoireita. Ei se voi muutakaan olla, kun niin usein tähän samaan aikaan vuodesta "sairastun" ilman mitään todellista sairautta. Olen kirjoittanut samasta asiasta aiemminkin.

Jatkoin vahvan antihistamiinin ottamista ja kortisonisuihketta, kunnes olo oli taas normaali. Nyt nappaan päivittäin käsikauppa-antihistamiinia ja se tuntuu riittävän tilanteen ylläpitoon.

Kauhulla odotan, kunnes taas flunssa iskee. Influenssapiikin kävin ottamassa, joten sen vaara on eliminoitu niin tehokkaasti kuin mahdollista. 

Siihen asti ja sitä odotellessa: tossua tossun eteen! Putkea on vielä pitkä pätkä jäljellä.