Edesmenneet läheiseni jättivät jälkeensä suuren määrän paitsi irtainta omaisuutta, myös niihin liittyviä muistoja. 

Työhuoneeksi kutsumani tila on nyt täynnä pahvilaatikoita, jotka sisältävät valokuvia, asiapapereita, pikkutilpehööriä. Ajattelin käyväni ne kaikki kesän aikana läpi, mutta olen käyttänyt työhön vain sen verran aikaa kuin mieliala ja terveys ovat kestäneet, joten kaikki on vielä kesken. 

Esineisiin ja kuviin sitoutuu ajan kuluessa paitsi muotoja ja värejä, myös tuoksuja. Värit ovat haalistuneet hieman, etenkin paperikuvissa. Osa on reippaasti yli 30 vuotta vanhoja.

On ollut hätkähdyttävää nähdä nuoret, valppaat kasvonsa ja olemus, jota ei enää ole. Vielä hätkähdyttävämpää, surullista ja samalla onnellista on ollut nähdä läheisteni olemukset, jotka syystä tai toisesta jatkavat elämäänsä mielessäni ja sydämessäni sellaisina, kuin ne silloin joskus olivat. Yhdellä oli jokseenkin sama ilme kasvoillaan varmaan 40 vuotta,  toisella yksi ja sama kampaus, kolmas käytti tuota takkia jo 70-luvulla. Sama takki roikkui edelleen kaapissa, jonka joitakin viikkoja sitten tyhjensin jätesäkkiin. Se oli kyllä edelleen ihan hyvä takki.

Vanhoissa lompakoissa on vieraiden maiden seteleiden tuoksuja, kiliseviä kolikoita, niin kuluneita, ettei niistä enää ota selvää ennen optikolla käyntiä.

Asiapaperipinot ovat keränneet pölyä, niin hienoa, ettei sitä edes näe ennen kuin pinoja selaileva aivastaa niin, että aivot tuntuvat lentävän sieraimista.

Yksi säästi kaiken, toinen ei oikeastaan mitään. Kolmannesta ei kenelläkään ole mitään tietoa. Yhdellä oli kirjoituslipastollinen tilpehööriä: vanhoja luottokortteja ja passeja, joista kaikista oli leikattu kulma; avainnippuja, joista ei ole mitään tietoa, minne niillä pääsisi; jo maan päältä kadonneiden organisaatioiden mainospinssejä; vanhoja rannekelloja, joiden aika on pysähtynyt kenties vuosikymmeniä ennen omistajansa aikaa; niputtain maksettuja laskuja ainakin kymmeneltä viimeiseltä vuodelta (yleinen vanhentumisaika nääs); erilaisia mainoksia, vuosikertomuksia, yhtiökokouskutsuja, esitteitä - myös se palvelutalon esite, jonka ehdin hankkia, mutta joka oli niin siististi taiteltu, ettei sitä ollut taidettu edes lukea. 

Onnittelu- ja joulukortteja monelta vuodelta. Niin monelta, että korteissa näkyy lähettäjien perheenjäsenten määrän kasvu ja myös väheneminen.

Sydän pomppaa kurkkuun, kun tajuan, että nämä kaikki on tosiaan säästetty.  Ehkä ne sitten kuitenkin ilahduttivat, vaikka ei niistä erikseen kiitelty? Tunnen kiitollisuutta. Nämä olivat tärkeitä.

Nahkarotsi, jossa kantajansa ominaistuoksu. Kuvat, joissa olen yhdessä näiden rajan taakse siirtyneiden kanssa. Hymyt ja epäluuloiset ilmeet - aina tuo tuon kameransa kanssa! Onneksi oli, ymmärrän tämän nyt. 

Tunteet virtaavat kuin Vantaanjoki, välillä tulvien ja kuohuen, välillä tyynesti ja vähän alistuneena.

Itkettää, naurattaa, vituttaa.

Sairastuin äkillisesti puolisentoista viikkoa sitten. Ensin seurailin tilannetta, mutta kun eräänä aamuna heräsin kovassa kuumeessa, päätin hakea apua. Oli selvät merkit, että vanha, jo päihitetyksi luulemani vihulainen oli taas liikekannalla.

Tein omaolo-kyselyn verkossa. Tämä toiminto lienee tuttu useimmille kanssakulkijoille, mutta jos ei ole, niin se on kansallinen digitaalinen palvelu, jonka kautta voi vahvasti tunnistautumalla saada sairastumisen tapauksessa toimintaohjeita, mihin ottaa yhteyttä ja miten. Palvelun kautta voi kuvailla oireitaan, kipujaan ja kolotuksiaan ja lähettää kuvauksen lähimpään terveyskeskukseen tilannearviota varten. 

Olen aikaisemmin jonkun kerran kåyttänyt palvelua ja saanut avun suhteellisen nopeasti. Niin tälläkin kertaa. Terveydenhoitaja soitti n. 10 minuutin kuluttua kuvauksen lähettämisestä ja ohjasi minut saapumaan terveyskeskukseen mahdollisimman pian ja viimeistään, kun kiirepäivystyksen jonotusaikani alkaisi. Hän kertoi myös, että jonoa ei juuri nyt ole, joten apua on mahdollista saada nopeasti ja pääsisin suoraan lääkärin juttusille.

Alle tunnin kuluttua tästä soitosta olin jo palannut kotiin lääkkeiden kanssa ja hoito saattoi alkaa. 

Näin hyvin voi onnistua hoitoonpääsy, jos hoidon tarvitsijalla on mahdollisuus ja myös kyky käyttää digitaalisia palveluja. 

Kaikkien osalta näin ei ole. 

Terveyskeskuksen odotushuoneessa oli paljon ihmisiä odottamassa vuoroaan ajanvaraukseen tai kenties kiirevastaanottoon, jonka odotustilassa oli puolestaan aivan tyhjää, kuten terveydenhoitajakin jo totesi. Liekö jonotus ruuhkautunut ehkä siksi, että terveyskeskuksen asiakaspalvelussa oli liian vähän henkilökuntaa, tai oliko potilaiden määrä poikkeuksellisen suuri tavallisesti hiljaisena kesäaikana, tätä en voi tietää.

En toki tiedä sitäkään, joutuivatko he siellä jopa seisten odottamaan apua vain siksi, ettei heillä ole mahdollisuutta kåyttää digipalveluja. Yhteyttä voi toki ottaa myös puhelimitse, mutta silloin vastassa on takaisinsoittopalvelu, ja soittoa voi joutua odottelemaan joskus pitkään. Joskus ei. Kaikilla ei ole puhelinta, saati varaa ostaa lisää puheaikaa. 

En tiedä sitäkään, kuinka paljon hyvinvointialueet tai sairaanhoitopiirit ovat käyttäneet rahaa digipalvelujensa kehittämiseen ja käyttöönottoon. Mediatietojen mukaan digipalvelujen ja tietojärjestelmien kehitystyö ei kuitenkaan ole mennyt kovin hyvin eikä kommunikaatio ole mutkatonta. Ehkä paljolti siitä syystä, että me potilaat - tai asiakkaat, kuten nykyään halutaan sanoa - emme ole kehittyneet samassa tahdissa järjestelmien kanssa. 

Tulee melkein mieleen, että mitäpä jos nuo varat olisi käytetty henkilöstöresurssien kasvattamiseen ja kouluttamiseen, jolloin terveyspulmiensa kanssa kärvistelevä asiakas voisi saada apua nopeammin ja useampien kanavien kautta, sen mukaan, minkälaiseen yhteydenottoon hänen toimintakykynsä ja taloudellinen tilanteensa riittävät. Ja häntä olisi vastassa toinen ihminen. 

En voi olla ajattelematta, että näitä terveyskeskuksen odotushuonessa hikoilevia ihmisiä yhdisti sama tarve: kertoa tilanteestaan jollekin ihmiselle, joka voisi auttaa. 

Itselläni lienee melko hyvät digitaidot, vaikka voisin sanoa olevani keski-iän onnellisesti ohittanut henkilö. Vain pienten kompastelujen jälkeen onnistuin antamaan jollekin digihärvelille sellaiset tiedot tilanteestani, että pääsin nopeasti hoitoon ja yhteyksiin hoitoa antavien ihmisten kanssa. On kuitenkin ehkä jopa kasvava joukko ihmisiä, joilla ei tällaisia taitoja tai tarvittavia vehkeitä ole, syystä taikka toisesta. Väitän myös, että tämä ei ole ikä- tai koulutustasoon liittyvä kysymys. Olen kokemuksen kautta havainnut, että kaikenlaiset ihmiset oppivat käyttämään digilaitteita ja -palveluja, tai sitten ovat oppimatta. Jos teini-ikäinen ihminen on taitava somettaja ja käyttää ai-palveluja suvereenisti, ei hän kuitenkaan välttämättä osaa esim. tilata itselleen uutta verokorttia. Saman teinin mummo lisää vääränlaisen kesäkurpitsahymiön somepäivitykseensä, mutta hoitaa sujuvasti omia ja omaishoidettaviensa tai edunvalvottaviensa asioita  jopa kymmenissä  enemmän tai vähemmän sekavissa viranomaispalveluissa. Tai päinvastoin.

Viimeksi tänään näin mediassa kannanoton ns. kansalaistaitojen puolesta. Aikoinaan jo koulutien alimmilla luokilla näitä asioita opetettiin lapsille heidän ikätasonsa mukaisella tavalla. Maailma oli tietenkin minun lapsuudessani toisenlainen paikka, mutta byrokratia ei tietääkseni ollut sen kummempaa kuin tänäkään päivänä, eikä lopultakaan se, miten yhteiskunta toimii. Politiikka muuttaa muotoaan, mutta mielestäni tavoitteet ovat kaikilla politiikan toimijoilla loppujen lopuksi samat aikakaudesta riippumatta. Poliitikot tahtovat valtaa, ja myös käyttää sitä valtaansa. 

Minkälainen on ihmisen, kansalaisen, veronmaksajan ja etuuksien käyttäjän, tai hänen puolestaan toimivan henkilön polku kohdusta hautaan viranomaisten ja myös yksityisten organisaatioiden kanssa asioidessa? Tästä mutkikkaasta matkasta olisi kaikkien hyvä tietää edes perusteet. Miten kaikki toimii. Kaikki asiaan liittyvä tieto on toki jo olemassa, hajallaan ympäri internettiä, siitäkin huolimatta, että keskeiset viranomaiset ovat ryhtyneet tarmokkaasti kehittämään informaation jakamisen ja palveluiden saavutettavuuden kanaviaan.

Ehkä tästä kehittämistyöstä olisi tarpeen pitää vähän kovempaa ääntä, jotta tietoa tarvitsevat tietäisivät, minne mennä. Kuinka moni esimerkiksi tietää, että niin Suomi.fi:llä kuin Digi- ja väestötietovirastolla on verkkosivuillaan kattavat tietopaketit siitä, miten lähiomaisen asioista voi huolehtia, tai mitä tehdä ja miten toimia, jos tai kun tuo lähiomainen menehtyy. Tai miten perunkirjoitukset hoidetaan ja miten niissä voi saada apua.

Suvun juhlapöydässä on nyt tyhjiä tuoleja.

Lähiomaisen menettäessään sitä joutuu luopumaan myös isosta osasta omaa menneisyyttään.  Poistuessaan läheiset vievät mukanaan osuutensa yhteisistä kokemuksista, muistoista ja, mikä pahinta, yhteisestä tulevaisuudesta.

Oman romahdukseni syynä on ollut tulevaisuuden puuttuminen, tai ehkä paremminkin olen menettänyt kykyni nähdä, että minulla on tulevaisuutta.

Sellaisten ihmisten menettäminen, joiden kanssa on kasvanut aikuiseksi, vie pohjan myös tulevaisuudelta. Kun ei enää olekaan tukena niitä ihmisiä, joiden kanssa yhdessä olemme nähneet ja kuulleet, miten minusta tuli minä, ja miten he kasvoivat heiksi. Ja jos ei tukena, niin edes olemassa, ehkä jopa tavoitettavissa.

Ajelehdin tyhjän päällä. Menneisyys menettää merkitystään, jos jatkuvuutta ei ole.

En ole yksin maailmassa, vaikka sukuhaarani on hiljalleen hiipumassa. Tosin, onhan minulla sukulaisia muualla.

Nyt tavoitettavissa olevat läheiset ovat kuitenkin tulleet elämääni vasta aikuisiässä. Emme ole kokeneet yhdessä itsemme tai ympäristömme kasvua ja muuttumista. Jos muistelemme menneitä vuosikymmeniä, näkökulmamme ovat aivan erilaiset. /p

On aivan erilaista keskustella ja muistella menneitä tai suunnitella tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka puolesta sanasta tietää, mitä oikeastaan tarkoitan kun käytän tiettyä ilmaisua, tai viljelen sarkasmia, tai kriittisiä tai itsekriittisiä kommentteja. Tämän ihmisen kanssa meillä on yhteinen todellisuus.

Toisinaan taas on pakko vain puhua roisia selkokieltä, jos on välttämätöntä tulla ymmärretyksi tai kuulluksi. Useimmiten sitä ei kaikesta yrittämisestä huolimattakaan tule ymmärretyksi tai kuulluksi, jos yhteinen sävel puuttuu.

Onhan tietenkin selvää, että keskustelukulttuurit ovat erilaiset eri perheissä ja yhteisöissä, samoin kuin huumorintaju - ja aivan erityisesti ne pyhät asiat, joista ei puhuta eikä lasketa leikkiä.

Omilta kasvukumppaneilta tuen tai avun pyytäminen on erilainen kokemus kuin vieraampien ihmisten vaivaaminen. Joskus on vaikea nähdä, milloin toisen odotetaan pärjäävän itse ja mukautuvan yksinäisen rooliinsa, siitä riippumatta, että apua olisi suorastaan moneen kertaan tarjottu ja tyrkytetty. Kaikki tarjottu apu ei kuitenkaan ole tarkoitettu pyydettäväksi eikä käytettäväksi, vaan avun tarvitseminen ja vastaanottaminen tulkitaan heikkouden merkiksi, siinä kuin tunteiden näyttäminen. Jokainen heikkouden merkki vähentää sosiaalisten pisteiden kertymää kyseisessä yhteisössä.

Juuri näinä aikoina tunnen itseni kalaksi, joka on uinut katiskaan väärän parven perässä, mutta on myöhäistä enää pyrkiä ulos samaa reittiä. Verkon silmien läpi voi yrittää tunkeutua, jos on valmis menettämään vähintään selkäevänsä. Jos ei ole, on yritettävä sopeutua.

Ja kun tulee tiukka paikka, ei enää ole ketään, keneltä pyytää ymmärrystä ja lohtua ja vakuutusta, että sinä olet ihan kelpo ihminen. Etenkin, kun kaiken mukautumisen tuoksinassa ne omat olennaiset, vahvimmat ja merkitsevimmät piirteet tuntuvat kutistuvan pois käytön puutteessa, siinä kuin se selkäevä.

Kaiken kuoleman keskellä suruun ja kaipaukseen parasta lääkettä on uusi elämä. Tämän mittaamattoman ilon olen saanut myös kokea. Se rakkaus, jota tämä tulokas herättää minussa, on mahdotonta kuvata. Se on kokonaisvaltaista ja jäljittelemätöntä, aitoa ja kestävää.

Omien lasteni syntyessä elin kovin samanlaisessa tilanteessa kuin nyt. Olin menettämässä rakkaan ihmisen, jonka voimat vähenivät nopeasti, mutta hän ehti tavata lapseni ennen kuin lähti maailmasta. Kuoleman jälkeen alkoi pesänselvitys, hautajaiset, monenlaiset muutot ja järjestelyt. En oikeastaan ehtinyt surra enkä käsitellä suruani lainkaan. Kannan tätä purkamatonta taakkaa edelleen. Aiemmin mainitsemani turvallisen ihmisen kanssa kävimme tätäkin menetystä läpi, mutta se suru on nyt siirtynyt muiden edelleen käsittelemättömien surujen jatkoksi.

Turvaudun kehnoon ja kieroutuneeseen huumorintajuuni. On tavallaan huvittava ajatus, että surua ja tuskaa on niin paljon, että sitä pursuaa kaikista nurkista, ovista ja ikkunoista, eikä sille enää löydy paikkaa. Yritän epätoivon vimmalla järjestää surujani niin, etteivät ne valtaisi koko tomumajaani, mutta aina jostain pomppaa vieteriukkelin lailla uusi, kun jo olemassa olevat on saatu kaappiin piiloon.

Eräs ihminen ilmoitti minulle, ettei enää uskalla vastata puhelimeen, jos soitan. Uutiset ovat olleet sen verran huonoja viime aikoina. Niinpä olin aivan poikkeuksellisen iloinen, kun saatoin kertoa hänelle kerrankin hyvän uutisen pikkuisen saavuttua maailmaan. Ja kyllä, hän vastasi puhelimeen tietämättä, mitä asiaa minulla oli. Ehkä hänkään ei ollut menettänyt toivoaan.

Pieni ihminen ei luonnollisestikaan ole vastuussa tulevaisuudestani, vaan se on kokonaan omissa käsissäni, mutta hänen olemassaolonsa luo merkitystä myös minun elämälleni.

Olen joskus aikaisemminkin vuosien saatossa paasannut siitä, miten jonkin asian, esineen tai ihmisen merkityksen ymmärtää vasta, kun on sen menettänyt. 

Kaipa meillä ihmisillä on taipumus turtua onneemme ja pitää sitä itsestäänselvyytenä. Etenkin, jos emme ole koskaan menettäneet onneamme tai sen lähdettä, tai antaneet sen kuivua hoivan ja huolenpidon puutteeseen. 

Koska kaiken voi menettää, keskityn tällä kertaa vuodattamaan vain yhden menetyksen osalta. Nimittäin terveyden. 

Kuten tarkkaavaiset lukijat ovat saattaneet havaita, olen joskus harrastanut kuntoilua ehkä jopa tavanomaista kunnianhimoisemmalla tasolla. Tuosta harrastuksesta olen joutunut pääosin luopumaan, ja on mahdollista, että kyseinen luopuminen on johtanut toiseen, nimittäin terveyden menetykseen. 

Terveydestään ei kaiketi voi pätevästi eikä kätevästi luopua, mutta ymmärtänette ajatukseni siitä, miten helposti terveyden voi menettää, kun taas sen ylläpito ta uudelleen saavuttaminen vaatii kohtalaisen paljonkin työtä ja yrittämistä.

Tutkiskelin hiljattain laboratoriotulosteni kehitystä ja on sanottava, että taantuma on ollut nopea ja nousujohteinen. Kehitystä lienevät vauhdittaneet ainakin osittain sukurasitteet. Aiempi elämäntapani on ollut omiaan sukurasitteiden torjumisessa, mutta tämä lamaannuksen ja voimattomuuden tila, jossa olen muutaman kuluneen vuoden ajan kellunut, on puolestaan ollut omiaan niiden aktivoitumisessa. Voisi jopa sanoa, että ne ovat kaapanneet kehoni ja osittain myös mieleni. 

Onnekseni modernissa maailmassa voidaan ihmisen kehoonsa kohdistamia laiminlyöntejä korjata lääkkeillä ja hoidoilla. Niinpä nappaan päivittäin seitsemää erilaista lääkettä ja muutamaa hivenainetta päälle. Lääkkeet on otettava säännöllisesti ja niiden tehoa seurataan laboratoriokokeilla, joissa käyn muutaman kerran vuodessa. 

Ei siinä mitään, olen toki kiitollinen lääketieteelle ja erityisesti niille lääketieteen ammattilaisille, jotka jaksavat minua paapoa ja suostutella toimenpiteisiin ja elämäntapamuutoksiin. En ole aiemmin pitänyt itseäni mitenkään hankalana potilaana, mutta on pakko myöntää, että ajoittain olen väsynyt loputtomiin näytteenottoihin, tutkimuksiin, seurantoihin ja odotushuoneissa istuskeluihin, tai takaisinsoittojen ja soittopyyntöjen odotteluun. Monesti on tehnyt mieli heittää kaikki sikseen ja vain jatkaa elämää entiseen malliin, mutta sen verran iso hiven järkeä on vielä jäljellä, että on ollut pakko tunnustaa tosiasiat. Etenkin, kun kohtalo on kantanut eteeni huolten ja murheiden lisäksi pieniä mutta korvaamattoman arvokkaita syitä elää. 

Niinpä neljästi päivässä kaivan esiin dosetin ja otan lääkkeeni. Kärsin sivuvaikutukset ja muun vapaudenmenetyksen, jonka ns. terveellinen elämä aina tuo mukanaan. 

Ja juu tiedän, että terveenä sitä vasta vapaa onkin. 

Kiitos ja anteeksi kaikille teille kanssakulkijoille, jotka olette käyneet tai ajautuneet tähän blogiin viimeisten parin vuoden aikana, kun olen ollut poissa. Olittepa pitkäaikaisia tai tilapäisiä lukijoita, tai vain poikenneet pikaisesti, olette tärkeitä. 

En uskalla luvata, että tekstiä syntyisi sen enempää kuin viimeisinä vuosina. Olen kuitenkin päättänyt yrittää. 

Mitä tulee lähimenneisyyteen, ainoa kulunutta ajanjaksoa elämässäni tarkasti kuvaava sana on turbulenssi. 

Menemättä liikaa yksityiskohtiin voin kertoa, että olen menettänyt läheisiäni, mutta elämääni on myös saapunut uusia läheisiä. On ollut pelkoa, kärsimystä, kuolemaa ja tuskaa. Toisaalta myös iloa, armahdusta, rakkauttakin. Niin kauan kuin on tuntoja, on elämää, myös vuoristoradalla.

Aikanaan kävin erään turvallisen henkilön kanssa keskustelemassa asioistani ja oloistani. Kuvasin silloista tilannettani siten, että oli kuin olisin korkean muurin ympäröimä, mutta en tiedä, suojaako muuri minua ulkomaailmalta, vaiko ulkomaailmaa minulta. Näin elämässäni vain uhkia, ajattelin olevani itsekin uhka. Pelkäsin, että teen niin suuren virheen, että suojamuurini kaatuu tai sortuu. Ja mitä silloin tapahtuisi? Oli aina pidettävä varalla padallinen kiehuvaa öljyä. 

Tarkkasilmäiset lukijani ovat ehkä huomanneet, että muutin blogini ulkoasun vastaamaan elämäni uusinta kevättä.

Kevät ja syksy ovat lempivuodenaikojani.

Keskikesä on lopun alkua, vaikka kaikkialla kuhisee kypsää elämää. Luontokappaleet saavat edes sen hetken nauttia työnsä hedelmistä, uudesta elämästä ja yltäkylläisyydestä,  ennen kuin syksy saapuu ja tuo mukanaan puutteen ja kuoleman kauniissa väreissä. Marraskuu tummentaa maiseman, joka lopulta rauhoittuu lumen ja jään alle lepäämään.

Eräs kauneimmista ajatuksista, jonka olen jostain lukenut on, että talvella puut nukkuvat. Tuo ajatus rauhoittaa minua valtavasti. Kun katselen, kuinka pakkasviima ja lumimyrsky riuhtovat puiden oksia ja latvuksia, taivuttavat rungot kipeästi kaarelle, voin kuitenkin nauttia ajatuksesta, että kaiken myräkän keskellä puut vain tyynesti nukkuvat, riepoteltiinpa niitä miten tahansa. Niitä ei talvi eikä pimeys lannista. Mutta kevät herättää ne taas unestaan, kasvamaan ja tuottamaan. 

Elämme nyt keskikesää, mutta sisimmässäni elän kevättä. Olen päässyt yli pitkästä, jäätävästä talvesta. Mieleni on valtaamassa levottomuus, toiminnan ja tuottamisen tarve, halu heittää kuluneet ja reikäiset lumput yltäni ja vaihtaa ne kirkkaisiin, värikkäisiin, kauniisti laskeutuviin kankaisiin. Peittämään arpeni, muttei poistamaan niitä. Siellä ne saavat olla alimmaisena.