perjantai, 8. marraskuu 2019

Ilmataistelu ja tyhjiksi syödyt pihlajat

Harmittavan usein ainakin meikäläiselle luonnossa liikkujalle käy niin, että kamera ei ole mukana juuri silloin, kun jotain kuvauksellista tapahtuu. 

On toisin sanoen helppoa ymmärtää, miten kalavaleet syntyvät. Seuraavat tarinat ovat kuitenkin tosia.

Aiemmin viikolla päivittäistä aktiivisuustavoitetta täyttäessäni kävelin pitkin Vantaanjoen rantaa. Oli kaunis, aurinkoinen päivä, pikkupakkanen ja tuuli kävi sen verran, että teki mieli kävellä reippaasti.

En ole vielä saanut jalkoihini liikettä edes sen vertaa, että voisin kutsua etenemistäni reippaaksi. Ehkäpä juuri siksi ehdin havaita korkealla pääni yläpuolella alkaneen ilmataistelun. 

Kaksi lintua, toinen isompi ja toinen pienempi, kamppailivat ankarasti, mutta ääntäkään päästämättä. Kyseessä oli taistelu elämästä ja kuolemasta. 

Pysähdyin tarkkailemaan tilannetta. Aurinko häikäisi, mutta samassa taistelijat menettivät korkeutta sen verran, että tunnistin isomman linnun haukaksi ja pienemmän harakaksi. En osaa sanoa, mikä haukka oli kyseessä. Mahdollisesti kanahaukka

Lähellä oli suuri tuomipuu. Harakka vaihtoi suuntaansa ja syöksyi kohti puuta, ja pääsi kuin pääsikin sukeltamaan tiheiden oksistojen lävitse rungon vierelle, vaikka haukka oli juuri saamassa otteen sen pyrstösulista. Haukka ei rohjennut tunkeutua harakan perään pitkine siipineen. Se jäi roikkumaan ulompien oksien varaan vähän hölmistyneen näköisenä. Harakka kyhjötti vasten tuomen runkoa, valmiina syöksähtämään pakoon. Kumpikaan ei päästänyt ääntäkään.

Haukka odotteli parikymmentä sekuntia, käänteli päätään ja ilmeisesti havaitsi minut ja katsoi ehkä tulleensa häirityksi siinä määrin, että levitti siipensä ja liihotteli joen toisella puolella kasvavan lehdettömän puun oksalle. Siellä se tarkkaili tilannetta vielä hetken, kunnes taisi luovuttaa ja lensi pois Haltialan suuntaan. Siellä harakoita riittää.

Harakka pysytteli turvapaikassaan vielä muutaman minuutin. Se oli selvästi järkyttynyt, availi nokkaansa ja pörhisteli höyheniään. En tiedä, tuntevatko linnut huojennusta, mutta jos tuntevat, niin tämä harakka oli todella syvästi huojentunut. Se suki sulkiaan ja pälyili ympärilleen. Kylliksi rauhoituttuaan se lopulta kömpi esiin oksistoista, nousi siivilleen ja lähti vastakkaiseen suuntaan kuin vainoajansa. 

Minäkin saatoin jatkaa matkaani. Olin toisaalta iloinen harakan puolesta, mutta myös pahoillani, koska haukka jäi ilman päivällistä. Erityisesti, jos kyseessä oli kanahaukka, joka on käymässä sen verran vähälukuiseksi, että on nyt luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi. Harakkakanta sen sijaan näyttäisi olevan hyvinkin elinvoimainen pääkaupunkiseudulla.

Mutta luontokappaleet eivät mieti lukuja tai numeroita, vaan taistelevat eloonjäämisestä. Niin me ihmisetkin teemme kiperissä paikoissa.

Kotikulmille palattuani panin tallustellessani merkille suuren lintuparven, jälleen korkealla pääni yläpuolella. Tihrustelin vastavaloon, mutta en taaskaan saanut selvää lajista, enkä tunnistanut niitä ääntelynkään perusteella. Lintuparvi hajosi ja pienet laivueet lentelivät vauhdikkaasti talojen, puiden ja antennien lomassa. Yksi laivue laskeutui talon katolle ja samassa kaikki muutkin laivueet halusivat laskeutua täsmälleen samaan kohtaan. Eiväthän ne tietenkään mahtuneet (tilaa olisi riittänyt, mutta egot olivat liian suuret). Niinpä yksi porukka nousi korkealle, pylväsmäisenä kasvavan haapapuun latvaan. Niiden esimerkkiä noudatti heti pari muutakin porukkaa, ja taas oli konflikti valmis, kun tila nopeasti loppui. Niinpä koko parvi lennähti taas ilmaan ja säntäili ympäriinsä kuin yhtenä lintuna. 

Pysähdyin ja yritin nähdä niin tarkkaan kuin ilman silmälaseja kykenin. Sattumalta muutama lintu laskeutui läheisen talon pihalla kasvavan pihlajan oksille niin lähelle, että kykenin erottamaan linnun päästä pilkistävän töyhdön. Epäilemättä vauhdissa olivat tilhet. Pihlajia kasvaa siinä kohdassa rinnakkain neljä kappaletta. Olin juuri edellisellä viikolla aktiivisuuslenkilläni ihmetellyt paitsi niiden, myös kotikulmien muiden pihlajien ja koristemarjapuiden poikkeuksellisen runsasta marjasatoa. Oksat suorastaan notkuivat kannatellessaan hehkuvan punaisia, suuria marjaterttuja. Nyt marjoista ei ollut jäljellä kuin kaikista kuivimmat ja mitä ilmeisimmin varsin laatutietoisten tilhien mielestä syötäväksi kelpaamattomat jämät, joita enää ahneimmat yksilöt kaljujen oksien kärjistä hajamielisesti nokkivat. 

Maailmalla likkuu tarinoita pakkasenpuremia marjoja syöneistä, päihtyneistä tilhistä ja muista linnuista, mutta nämä huhut lienevät perättömiä, tai ainakin vahvasti liioiteltuja, ja tilhien outoon käytökseen saattaa olla muita syitä

Erityistä tuossa tilhien kokoontumisajossa, jota nyt sain kunnian todistaa, oli se, että tilhet eivät kuulemma tavallisesti viihdy ihmisasutuksen keskellä. Mikä lie nyt sitten ajanut tämän nimenomaisen parven pohjoisen lähiön ilmatilaan sekoilemaan. 

 

keskiviikko, 6. marraskuu 2019

Maaliin on vielä matkaa

Ei vielä olekaan ihan maalissa tämä reissu, eikä sitä laulua laulettu, joka päättää shown.

Kävin kääntymässä työpaikalla pari päivää ja palasin maitojunalla kotiin, taskussani lääkärinlausunto, jonka perusteella joudun etsimään työkuntohuippua vielä pari viikkoa. Tietyt asiat kehossani eivät ole täysin tasapainossa keskenään, eivätkä tee yhteistyötä.

Rauhallisissa kotiympyröissä oloni on mainio, mitä nyt hieman nipistelee sieltä täältä ja joitakin liikeratoja on pohdittava tarkkaan etukäteen. Hektisessä ulkomaailmassa jään kuitenkin vielä pahasti trafiikin jalkoihin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. En halua olla taakka vaan voimavara, ja siksipä kuuntelin työtovereitani ja otin aikalisän.

Tavallaan aikalisä on helpotus, ja tavallaan ei. Mutta joskus on luotettava muiden näkemyksiin, jos oma katsanto ei päde eikä toimi. Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka sanovat ääneen sen, mitä toinen ei ehkä haluaisikaan kuulla.

Uuden ruokavalion muotoilussa olen sentään edennyt, jälleen yrityksen ja erehdyksen kautta. On käynyt selväksi, että bännättävien listalle päätyvät seuraavat ruoka-aineet ja tuotteet: 

Keinomakeutusaineet. Näitä olen vältellyt jo aiemminkin, mutta koska tapanani on juoda (aivan liikaa) kahvia, olen toisinaan korvannut sokerin keinomakeuttajilla. Tänä päivänä kehoni ei kuitenkaan siedä niitä lainkaan.

Kahvi. Tai ehkä en jätä kokonaan kahvin juontia, vaan säästän makeat maitokahvikupilliset juhlapäivällisten jälkiruokavalikoimaan tai lomapäivien aamuihin. Korvaushoidoksi sopii hyvin tee, jota lipittelen mielelläni sitruunan ja hunajan kera, ilman maitoa.

Valkosipuli. Saa saman statuksen kuin kahvi, eli erityistilanteiden erityisherkkuna harvakseltaan nautittava. 

Kaalit. Saavat saman statuksen kuin valkosipuli. 

Kerma ja muut rasvaiset litkut. 

Makeiset. Ja aivan erityisesti lakritsi ja salmiakki, snif! Ainoa "karkki", mitä olen voinut ongelmitta nauttia, on pieni määrä tummaa suklaata. 

Paistettu liha ja kala. Onneksi olen uuniruokien suuri ystävä.

Bännilista saattaa vielä pidentyä, kasvaa ja kehittyä. Vaikuttaisi kaiken kaikkiaan siltä, että palaan toistaiseksi enimmäkseen operatsionia edeltävään ruokavalioon, joka oli keitto- ja sosekeittopainotteinen, sisälsi runsaasti kypsennettyjä juureksia ja vain vähän vähärasvaista ja hauduttamalla  tai keittämällä valmistettua lihaa. Kypsentämättömiä vihanneksia varovammin, eli salaattilounaat ovat historiaa. Laatikkoruoat sopivat hyvin, jos ei niiden valmistuksessa ole käytetty kermaa.

Tässä kaikessa riittää nyt pohdittavaa. Tuleva pariviikkoinen sujuu epäilemättä rattoisasti ihmiskokeiden parissa, eli kuntouttavien ulkoilulenkkien lomassa uusia ruokareseptejä testaillen, sekä vessanpöntöllä tuloksellista toimintaa harjoitellen. 

keskiviikko, 30. lokakuu 2019

Innostuisikohan sitä taas jostain?

Toipumisloma (sairasloma on niin tympeä ilmaisu) lähenee loppuaan ja perjantaina palaan taas ihmisten ilmoille, eli töihin ja arjen pyörteisiin. 

Tässä vaiheessa lienee syytä kiittää ja kumartaa teitä, rakkaat lukijat ja kanssaulkoilijat, kun olette olleet osoittaneet tukenne lukemalla mietteitäni. Kiitän myös kaikista kannustavista viesteistä ja kommenteista, joita olen eri tavoin saanut ilon ottaa vastaan. Tiukan paikan tullen on suloista tietää, ettei ole yksin. 

Kun ihmiskehoon kajotaan, aiheuttaa se monenlaisia tunteita ja tuntemuksia paitsi ihmisessä itsessään, myös muissa. Vielä runsaat kaksi viikkoa sitten päällimmäiset tuntemukseni olivat kipu ja voimattomuus. Koin myös pelon, epäuskon ja kärsimättömyyden tunteita, kun leikkauksen jälkeinen olotila oli odotettua huomattavasti ankeampi. Yritin vakuutella itselleni, että alku aina hankalaa, nyt on tehty ikään kuin kaksi leikkausta yhdellä kertaa, lopussa kiitos seisoo, älä luovuta. Uskon, että myös läheiseni jakoivat nämä tunteet, kun joutuivat katselemaan tuskaisaa olemustani, usein neuvottomina. Mutta kun toipumisen merkkejä sitten viimein alkoi ilmaantua, epäusko vaihtui toiveikkuudeksi, pelko luottamukseksi, neuvottomuus kokeilunhaluksi. 

Nyt katse on suunnattu tiukasti tulevaisuuteen. Ylös ja eteenpäin.

Operatsionin positiivisia vaikutuksia lienee vielä aikaista analysoida. Siitä huolimatta listaan muutamia. En väitä, että kaikki nämä liittyvät suoranaisesti tehtyyn toimenpiteeseen, mutta en voi välttyä ajatukselta, että niillä saattaa kuitenkin olla jotain tekemistä sen kanssa. Osittain tämä kohentuneen terveyden tunne  johtuu varmastikin jo pelkästä levosta, pitkistä, tosin katkonaisista yöunista, kiireen ja stressin poissaolosta, tai peräti siitä, että perustavaa laatua oleva sairauden tunne on hälvennyt. 

Miten tämä sitten ilmenee?

Ensinnäkin jo vuodesta 2014 asti piinannut poskiontelon- ja korvatulehduskierre tuntuu vihdoin parantuneen. Jokainen, joka on sinuiittikierteen kokenut, tajuaa, minkälainen helpotus kierteen loppuminen on. 

Johtuen arvatenkin edellisestä, haju- ja makuaistini ovat terävöityneet. Nyt hajuaistini on niin herkkä, etten voi käyttää edes hajuvettä. Aiemmin lisäilin reippaasti mausteita ruoka-annoksiini, kun tuntui, että ne eivät maistuneet miltään. Nyt ruoka ja muut herkut maistuvat taas siltä kuin joskus ennen. Mikä parasta, olen jo nyt pystynyt vähentämään suolan ja sokerin käyttöä, kun vähempikin tuntuu riittävän. 

Ihoni voi paremmin kuin vuosiin. Olen kärsinyt kuivasta, arasta ja punoittavasta ihosta, joka ei kestä päivittäistä suihkua, ei kosmetiikkaa, ei kemikaaleja. Parina viime vuotena olen joutunut jyrkästi välttelemään joitakin ruoka-aineita. Nyt olen kokeillut paria näistä, eikä mitään reaktioita ole näkynyt. Ainakaan vielä.

Verenpaineeni on laskenut merkittävästi. Minulle määrättiin alkukesästä verenpainelääkitys, jonka annostusta vielä nostettiinkin, kun alun perin määrätty annos ei tehonnut. Nyt lukemat ovat kerrassaan loistavat, ja myös pysyvät sellaisina, vaikka olen lääkäriltä saamani ohjeen mukaisesti taas pienentänyt annosta. (Minulla on siis lupa muuttaa annosta sen mukaan, minkälaisia lukemia verenpainemittarini näyttää tietyllä aikavälillä. Tätä ei pidä kokeilla kotona!)

Onko myönteiseen kehitykseen syynä jatkuvan, lievän tulehdustilan poistuminen kehostani, tai joku muu, sitä en osaa sanoa, mutta vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että vastustuskykyni on kohentumaan päin, monella tavalla. Nykyään puhutaan ja kirjoitetaan paljon mediassa ns. matala-asteisesta tulehduksesta ja sen monenlaisista vaikutuksista ihmisen yleiseen terveydentilaan. Olisi helppo uskoa, että kun kroppaa ei kyseinen tulehdus (ehkä) enää kiusaa, olokin paranee. 

Niinpä käännän optimismin valtaamana kurssini kohti lähestyvää talvea sekä moninaisia arjen paineita, luottaen maailmaan ja nyt ja aiemmin tekemiini päätöksiin ja valintoihin. Aika näyttää, miten ämmän nyt sitten taas käy. 

IMG_6134.jpg

 

 

 

 

 

 

sunnuntai, 27. lokakuu 2019

Mummokalsarimeininkiä

Leikkauksen jäljiltä vatsanahkassa on aristavia kohtia, kuten haavoja. Tuntuu myös, etteivät sisuskalutkaan ole enää entisillä paikoillaan, on turvotusta ja pieniä nipistelyjä, joita pienikin paine pahentaa. Pukeutuminen on siksi ollut haasteellista. 

Olin osannut ennakoida tämän ja hankin jo hyvissä ajoin vaatekappaleita, joihin luulin mahtuvani heti kotiin palattuani. Luulo oli väärä. 

Hankkimani housut mallia "Lainapeite" eivät ole olleet riittävän väljät, eikä vyötärönauha ulotu kyllin ylös, jotta housuissa olisi ollut mukava olla. Maksikokoiset mummokalsaritkin jäivät ensimmäisinä päivinä kaappiin. Ainoastaan mekkomallinen vaate tai yöpaita oli alkuun sopivan tilava. 

Nyt, kun haavat ovat jo paranemaan päin, mummokalsarit ovat päässeet käyttöön. Ne ovat itse asiassa niin toimivat, että kävin ostamassa ison nivaskan lisää niitä vastaista käyttöä varten. 

Jos joku arvoisista lukijoista ja kanssaulkoilijoista ei ole aiemmin tutustunut mummokalsareihin, kerrottakoon, että niillä tarkoitan naisten ns. maksileikkauksella valmistettuja aluspöksyjä, joiden vyötärönauha on parhaimmassa tapauksessa kainaloiden korkeudella. Joku saattaa kokea mummo-etuliitteen halventavana, mutta se ei ole tarkoitukseni. Muistelen lämmöllä ja kaipauksella omaa, rakasta mummoani, joka opetti minua jo ollessani vasta pikkutyttö, että naisen alusvaatteissa täytyy aina olla riittävästi tilaa. Tasa-arvon nimissä uskallan arvella, että ns. pappakalsareilla on myös uskollinen käyttäjäkuntansa. Näissä molemmissa malleissa tärkeintä on siis käyttömukavuus ja kantajansa hyvinvointi, tasapuolisesti. 

Mummoikään ei minulla enää ole pitkä matka (monet ikätoverini ovatkin jo moninkertaisia isoäitejä), joten lienee luontevaa nykyisessä olotilassani tehdä tiettyjä linjauksia myös tulevaisuuden varalle. Uskoisin tämän olevan myös tarpeen, koska tiettyjä muutoksia elämäntavoissa ja -tottumuksissa minun on joka tapauksessa tehtävä terveyteni ehdoilla. 

Ensimmäinen linjaukseni onkin, että en enää hanki vaatteita, joissa ei ole ehdottoman mukava olla kaikissa tilanteissa. Tässä iässä on jo lupa tinkiä tyylikkyydestä hyvinvoinnin hyväksi. En ole koskaan ollut varsinainen vaatteilla koreilija, vaan selkeän, yksinkertaisen ja käytännöllisen pukeutumisen ystävä. Tärkeintä on aina ollut vaatteen hyvä laatu ja helppohoitoisuus, koska en myöskään viihdy silityslaudan tai ompelukoneen äärellä enkä halua pestä mitään käsin. 

Toinen linjaukseni liittyy ruokaan. Olen suuri ruoan ja ruoanlaiton ystävä, ja syömisten suhteen makuni noudattaa mitä suurimmassa määrin mieltymyksiäni pukeutumisen suhteen. Eli suosin selkeää, yksinkertaista ja laadukkaista raaka-aineista valmistettua ruokaa. Nykyisessä tilanteessani vähärasvainen ja -suolainen, kasvispainotteinen sekä runsaskuituinen ravinto on parasta. Olen jo parin vuoden ajan vähentänyt lihan kulutusta, erityisesti punaisen lihan, helpottaakseni terveysongelmia, jotka toivottavasti nyt korjausoperaation myötä ovat historiaa. Herkuttelija olen, miksipä sen kieltäisin, joten on kaiketi panostettava entistä enemmän kotitekoiseen ruokaan, jonka koostumuksen voin kokonaan itse päättää. Kaikista synneistä ei tarvitse luopua, mutta annoskokoja on mietittävä kaikissa tilanteissa. Ruoasta ja syömisestä on tultava hyvä eikä paha olo.

Kolmas linjaus liittyy juuri liikuntaan. Lenkille olen aina lähtenyt mieluusti, luonnossa liikkuminen on osa elämääni. Parin viime vuoden aikana vauhtini on jatkuvasti hidastunut ja juoksuaskeleet jääneet vähiin. Ehkäpä nyt uskallan taas yrittää. Ei silti, kävely, sauvakävely ja metsäpoluilla samoilu ovat hyvää ja lempeää terveysliikuntaa kelle vain, mutta... noh, en ole täysin luopunut ajatuksesta, että vielä viiletän pitkin lenkkireittejäni nykyistä nopeammalla tahdilla. Kenties uskaltaudun asettamaan peräti tavoitteita. Aikanaan juoksutovereiden kanssa pohdimme, että jos tavoitteen lausuu ääneen, vieläpä julkisesti, muuttuu se enemmän todeksi, kuin jos tavoitetta tyytyy vain pohdiskelemaan itsekseen. 

Neljäs linjaus on, että pyrin yksinkertaistamaan elämääni ja vähentämään stressiä kaikilla arjen osa-alueilla. Yritän opetella taas nauttimaan nukkumisesta. Yritän opetella löytämään aikaa murheiden käsittelyyn jo ennen iltaa. Perehdyn huolituntiin ynnä muihin kikkoihin. Uskon vakaasti, että liika stressaaminen ja paineiden kerryttäminen erityisesti yöaikaan, kun mielen ja kehon pitäisi levätä eikä työstää mennyttä tai tulevaa, ovat olleet juurisyy kaikkiin terveyteen ja jaksamiseen liittyviin pulmiini. Erityisesti huonolaatuinen stressi, jonka syihin on vaikeata vaikuttaa itse. Kiirettä ja aikatauluttamista ei ole aina mahdollista välttää, joten ehkä tärkeintä on hyväksyä se tosiasia, että kaikkeen ei riitä, ja että on turha kantaa huolta asioista, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Saa nähdä, kauanko tämä linjaus pitää. 

torstai, 24. lokakuu 2019

Haukkuvat koirat tai eivät, Kaappimaratoonari kulkee

Leikkauksesta on tänään vierähtänyt kaksi viikkoa. Toipuminen on edistynyt hiljalleen, mutta ilmeisesti ns. aikataulussa. Loppujen lopuksi palautuminen lienee varsin yksilöllinen prosessi myös tässä yhteydessä. 

Eräänlainen napanuoran katkaisu tapahtui eilen, kun sain puhelun tähän suureen operatsioniin liittyneiden tutkimusten tuloksista. Kaikki näyttäisi olevan niin kuin pitää, diagnoosi kestää vettä, pahikset on neutraloitu eikä jatkotoimenpiteisiin sairaalassa ole näin ollen tarvetta. Olen seurannassa vielä toisaalla, mutta seurantaväli on pitkä, eikä se millään tavalla vaikuttane arkeeni. Saan kutsun, jahka haluavat minua tavata. 

Kuntoutumisen merkkejä ovat paitsi se, että pystyn vetämään sukat jalkaan, sitomaan kengännauhani, noukkimaan lattialle pudonneen esineen ja nousemaan sohvalta ilman ulkopuolista apua, myös se, että pystyn kävelemään suorassa ja ryhtini on luonnollinen. 

Viimeksi mainittua havainnollistaa hyvin esimerkiksi se, että ulkona liikkuessani koirat - nuo kehonkielen ja -hajujen erikoisasiantuntijat - eivät enää suhtaudu minuun epäluuloisesti joko jähmettymällä paikoilleen, haukkumalla tai murisemalla. Ne ovat minut havaittuaan käyneet maahan makaamaan, tuijottaneet minua ja ehtiessäni kohdalle syöksähtäneet minua kohti kuono pitkällä, päättäen kohtaamisemme hämmentyneisiin haukahduksiin häntä heiluen, kun en olekaan rynnännyt karkuun vaan toisinaan jopa ojentanut käteni koiran haisteltavaksi ja mutissut jotain rauhoittavaa, vältellen katsekontaktia hurtan kanssa. Nolot ulkoiluttajansa monesti sitten ovat pyydelleet anteeksi lemmikkinsä outoa käytöstä. "Aikkamalaa, ei tämä koskaan tee noin! Mikä siihen nyt meni!" Entisenä flexin päässä raahautujana kuitenkin ymmärrän, miksi koirat toimivat niin kuin toimivat, vaistojensa varassa. 

Ilmeisesti olen säteillyt epämääräistä negatiivista energiaa, jota kumara asentoni ja köpöttelevä askeltamiseni ovat täydentäneet. Hyökkäävä, erityisesti saalistava ihminen asettuu enemmän tai vähemmän tietoisesti kumaraan asentoon, samoin kuin puolustautuva. Olen ehkä haissut vaaralle. Koirat vainuavat stressin herkästi. Olen tuntenut oloni jossain määrin suojattomaksi, ja koirat ovat tarkkaan panneet merkille suojattomuuden tunteeseen sisältyvän valppauden, jota en itse edes tiedosta. 

Toipilasaikaa on kuitenkin vielä viikko jäljellä, ja ehdin oppimaan vielä monta hyödyllistä taitoa sitä mukaa, kuin kroppani vetreytyy. Henkisestä palautumisesta kertonee muun muassa se, että huomaan päivittäin ärtyväni kodissa vallitsevasta sekamelskasta, joka ei oikeastaan edes ole mikään sekamelska, vaan kaikki on vain hieman eri järjestyksessä kuin itse tahtoisin, muun perheen kantaessa määrätietoisesti päävastuun koti- ynnä muista arkisista askareista, kun itse kykenen vain seisomaan, makaamaan, istumaan tai kävelemään. Avuttomuuden ja muiden avun varassa olemisen tunteita siedän huonosti, ja saatan sen takia olla pikkuriikkisen hankala potilas, mikä vastahakoisesti myönnettäköön. Kotiväki on suhtautunut kitinöihini niiden ansaitsemalla armolla ja vakavuudella, mistä olen kiitollinen. Suurta iloa tunnen puolestaan siitä, että tikit ovat sulaneet ja saunominen on taas sallittua. Siemaisin jopa kylmän saunaoluen.